Kirjoituspöytä ilman laatikoita

Rooibos pohdiskelee, kuinka paljon kirjoittaja voi kertoa itsestään ja kirjoittamisestaan. Mielenkiintoinen kysymys. Bloggaan monessa muussakin blogissa, ajoittain hyvinkin avoimesti ja vapaasti, mutta tämän blogin kohdalla mietin aina hieman tarkemmin mitä kirjoitan. Paradoksaalista, koska perustin blogin nimenomaan saadakseni kirjoittaa kirjoittamisesta.

Pidin blogin pitkään salaisena, en antanut osoitetta kenellekään enkä liittänyt sitä Blogilistalle. Ja nyt tiedän mistä se johtui: en ollut omasta mielestäni riittävän ansioitunut kirjoittamaan pelkästä kirjoittamisesta. Vasta kun sain ensimmäisen kirjan sopimuksen ja pääsin kirjoittajakoulutuksen maisteriohjelmaan, uskalsin avata blogin muiden luettavaksi. Tämä johtui vain omasta kunninahimostani tai jostain, ei sillä minkään oikean osaamisen tai arvostuksen kanssa ollut juurikaan tekemistä.

Mielessäni nimitän tätä blogia työ- ja opiskelublogikseni. On silti monia asioita joista en voi kirjoittaa. Blogin arkistoista voi tarkistaa, että en ole kirjoittanut täällä keskeneräisistä kirjatöistä kovin tarkasti, vaikka kaikki kolme kirjaani ovat syntyneet blogin olemassa ollessa. En ole maininnut työn alla olevien kirjojen aihetta, en työnimeä, en ole kirjoittanut oikeastaan juuri mitään muuta kuin tylsiä nyt sujuu-ei sujukaan -raportteja. Vaikka kustantamo toivookin vaikenemista tiettyyn työvaiheeseen saakka, en usko että kertoisin keskeneräisyyksistä muutenkaan. Onhan minulla tälläkin hetkellä useampia kirjallisia töitä kesken, joista en kirjoita, vaikka ne olisivat täysin vapaasti räävittävissä. Sen verran kuin olen seurannut muiden – pääasiassa kaunokirjailijoiden – blogeja, eivät ole kovin monisanaisia hekään. Tai ainakin ovat hyvin, hyvin kryptisiä! Teksteistä kirjoittamattomuuteen liittyy omalla kohdallani pienoinen taikausko (vaikka muuten en ole tippaakaan taikauskoinen) ja pelko siitä, että läpipuhuttu työ joko varastetaan tai mikä kamalinta, jää kokonaan tekemättä.

Rooiboksen varsinaiseen pohdiskeluun en tiedä vastausta. Omalla kohdallani usean blogin malli toimii hyvin ja puolijulkinen käytäntö nimen kanssa kaikissa niissä. Oikea henkilöllisyyteni on selvitettävissä helposti, mutta en toisaalta myöskään huutele nimeäni etusivun bannereissa. Mitään lieveilmiöitä ei ole ollut (ja olen kuitenkin blogannut aika lailla samoin jo kuutisen vuotta), ettei oteta huomioon sitä seikkaa, että joskus ihmiset tietävät minusta yllättäviä asioita. Oikeastaan sekään ei ole varsinainen huono puoli, se vain tuntuu kummalliselta, vähän hupaisaltakin. En koskaan osaa varautua siihen, että joku muistaa jonkin tietyn asian ja siksi yllätyn aina kun joku nyökyttelee tietävästi kesken puheeni ja sanoo kyllä tietävänsä, koska luki sen blogistani.

Opiskelujutuista olen kirjoittanut lähinnä vain muistiinmerkintöjä itselleni. Ei tunnu järin kohteliaalta ryhtyä kirjoittamaan tänne vaikkapa gradusemmoista tai ohjauskeskusteluista. Luulin kyllä kirjoittavani opinnoista enemmänkin… Tekeillä on yksi, kenties moniosainen postaus Jyväksylän kirjoittajakoulutuksesta, siitä millaista se oli perus- ja aineopinnoissa ja nyt maisteriopinnoissa. En muista olenko kirjoittanut Kriittisestä koskaan tänne: kävin sitä aikoinani (noin 1994-1995) puolitoista vuotta.

Vuodatan muuta elämäni muissa blogeissa ja muilla foorumeilla, tänne jätän siksi vain näitä kirjallisempia juttuja. Se varmaan vaikuttaa myös blogin luettavuuteen: myönnän olevani ajoittain välillä turhankin tylsä ja lyhytsanainen. Pidän blogia vielä kuitenkin enemmän itselleni kuin muille.

En sitten muistanutkaan kuinka kamalaa tämä tosipuurtaminen on. Tähän saakka gradun kirjoittaminen on ollut pilipalihommaa, lastenleikkiä, kevyttä kenttäpuuhastelua. Mitä pidemmälle elokuun kalenterissa mennään, sitä kiivaammin kirjoitan ja luen ja kirjoitan ja yritän ajatella, ja sitä kamalammaksi muutun kanssaeläjille.

On pakko olla itsekäs jos aikoo saada yhtään mitään valmiiksi. On kovettava äidinsydän ja vetäydyttävä työhuoneeseen, vedettävä jopa ovi kiinni perässään. Annettava tiukka komento: “Häiritä ei saa ellei pää ole kainalossa!”

Tätä edessä vielä kolme viikkoa. Onneksi lapsilla on isäkin.

PS. Salaa kuitenkin nautin tästä ja jaksan, koska tiedän miltä tuntuu, kun homma vihdoin on paketissa.

Oli kuuma, terassilla ja sen riippumatossa kuitenkin sisätiloja viileämpää, leppeä tuuli puhalteli… josko kuitenkin pihalla kokeilisi kirjoittaa? Olisihan se niin paljon mukavampaa kuin kuumassa yläkerran huoneessa istuminen.

Ajatus lähti oikeastaan terassilla lukemisesta. Otin läjän gradukirjoja mukaani, luin kaksi ja puoli sivua ensimmäistä kirjaa ja totesin että on saatava ajatukset heti muistiin. Tässä vaiheessa olisi ollut nopeinta napata ensimmäinen valkoinen paperi – yleensä maksamattoman laskun avattu kuori – ja kynä terdelle mukaan ja suorittaa muistiinpanotoimet vanhakantaisesti käsin. Sen sijaan hain yläkerrasta läppärin. Laitoin sen terassin pikkirikkiselle pöydälle ja muistin, että inhoan koneen vierityslevyä, joten kipaisin yläkerrasta myös usb-hiiren. Kone käynnisteli itsensä hitaaasti, olisin ehtinyt lukea puoli sivua, mutta en malttanut – kas, ruutuahan on aina tuijotettava jos kone lataa jotain, koska herkeämätön tuijotus ehkä nopeuttaa toimintaa.

Usb-hiiri ei toiminut. Rassasin sitä noin 10 minuuttia, ajan, jossa olisin lukenut jo muutaman sivun. Vein hiiren takaisin sisälle ja valmistauduin kohtaamaan inhan vierityslevyn.

Siirryin riippumattoon läppärin ja kirjan kanssa. Nidottu ja melkein uunituore, lukematon kirja ei pysynyt kätevästi auki, vaan lävähti aina kiinni, joten kirja oli siirrettävä terassin lattialle. Avasin gradutiedoston. Se avautui väärällä tekstinkäsittelyohjelmalla. Suljin tiedoston ja avasin sen uudelleen tarkoitukseen paremmin soveltuvalla tekstinkäsittelyohjelmalla. Vierittelin kursorin hankalasti tiedoston loppuun, juuri mitään en nähnyt, koska koneen näyttö oli säädetty sisätilojen mukaan. Kirkkaassa auringonpaisteessa himmeä näyttö oli miltei musta. Kun olin oikeassa kohdassa, en enää muistanut mitä minun piti kirjata ylös. Nousin ylös riippumatosta, asetin läppärin terassin pöydälle ja etsin kohdan uudelleen kirjasta. Kun löysin sen, koneen energiansäästöohjelma oli himmentänyt näytöstä loputkin ja vastassa oli pelkkää pimeää. Hakkasin välilyöntiä ja näin taas joten kuten teksitiedoston. Ryhdyin kirjoittamaan, mutta en muistanut kohdistaa kursoria ja kirjoittamani meni minne sattuu, jonnekin tekstin sekaan. Poistin kirjoittamani. Heitin koneen terasin seinään kolme kertaa, paiskoin koko terassin kaluston tielle, kaadoin pihalla seisoneet pyörät kuin dominonappulat ja hakkasin sählymailalla ikkunaa… No en, mutta mieli teki. Palasin sisälle ja yläkertaan. Join vettä, söin vesimelonia ja vähensin radikaalisti vaatteita. Totesin jälleen kerran, että ulkona kirjoittaminen ei sovi hermorakenteelleni.

PS. Todellisuudessa en jaksanut sisällyttää raporttiini edes ihan kaikkia vaiheita, muun muassa sitä, että koska työkoneessa ei ole bluetoothia, vaikka läppärissä olisi, joudun siirtämään tiedostot usb-muistitikun kautta koneesta toiseen. Ei ehkä iso homma, sano, mutta rasittavaa sekin, jos sitä alvariinsa tekee.

Päätin tässä hiljattain, että jos saan kaunokirjallisia yms. töitäni joskus jonnekin julki ja myytyä, niin taidanpa käyttää niiden yhteydessä eri nimeä. Minusta vähän tuntuu, että tietokirjailijan tausta ei ihan välttämättä ole paras mahdollinen lähtökohta, kun lähtee kauppaamaan ihan erilaista tekstiä – ellei nyt sitten satu kuulumaan Hyvin Kovasti Arvostettujen tietokirjailijoiden jaloon kastiin. Sellaisia ovat jotkut oman alansa kovat asiantuntijat, aiheina yleensä politiikka, historia, filosofia tms.

Leimat istuvat sitkeässä. En halua tulla aina ja ikuisesti yhdistetyksi yksiin ja samoihin aiheisiin, joista olen kirjoittanut. Eivät ne mihinkään katoa, enkä haluakaan niiden katoavan, mutta kenties on selkeintä – jollei muille niin minulle itselleni – erottaa kaksi eri puoltani myös eri nimien alle.

Hyvä ja luonteva taiteilijanimi minulla on jo valmiina ja johdettavissa käytössäni olevista tai olleista nimistä. Tuskin maltan odottaa sen ensiesiintymistä.

Kokemuksia, kellään, aiheesta? Mitä hyötyä tai haittaa taiteilijanimestä voi olla?

Narratiiivisuus…

BlingBlong. Ovikello soi.
Tömstömstöms. Vauhdilla rappuset alakertaan.

- Niin?
- Fudishanskat unohtu! Moido!

Tupstumpstums. Kiireesti takaisin ylös. Mihin jäin…?

Omaelämäkertatutkimus…

BlingBlong. BlingBlong.
Tömstömstöms.

- Niin??
- Mun pyöräilykypärä! Heippa!

Tupstumpstums.

Imetyskertomukset…

BlingBlong. BlingBlong. BlingBlong.
TömstömsTÖMS.

- MITÄ NYT!!!!????
Kauhistuneen näköinen naapurin lapsi hyppää puolisen metriä taaksepäin ja on itkuun purskahtamaisillaan.
- Ai sori, mä luulin… Ne on takapihalla.

***

Joka kerta, kun ravaan raput alas avaamaan ovea, ajatus keskeytyy, kirjoitus keskeytyy. Avaimet, muistakaa avaimet.

Timangi irtosi Simplify your life -blogista, kiitos! Blogi oli uusi tuttavuus, mutta lisäsin sen heti syötteenlukijaan, sen verran samanhenkisiä ajatuksia sieltä löytyi. Vähemmän on enemmän on myös minun mottoni kulutuksen suhteen – mikä tietysti osin johtuu tästä kirjoittavan ja samanaikaisesti opiskelevan ihmisen erittäin kapeasta leivänsiivusta, mutta on myös tietoista valintaa. Elämäntilanne toki ohjaa valintoja hieman, mutta olisinko kerskatuhlari suuremmilla tuloilla? En ihan usko.

Simplify your life -blogi on lähtenyt liikkeelle muutoksesta. Eilen juuri pohdin, että omaan elämääni on lyhyen ajan sisällä ( =muutamassa vuodessa) tullut paljon uusia juttuja, uusia mielenkiinnon kohteita ja pysyviä harrastuksia. Ja lisää tuntuu löytyvän koko ajan. Oman kuolemattomuuden vihoviimeinen ymmärtäminen tekee toimeliaaksi.

Kiiltävä mötikkä pitää pistää jakoon. Olen yleensä vähän laiska näiden kanssa, mutta gradun kirjoittamista taas pakoillessa (maanantaisin olen aika Karviainen) voi pohtia vaikka briljantteja blogeja.

Säännöt:

1. Voittaja saa laittaa logon blogiinsa.
2. Linkitä siihen blogiin, josta sen sait.
3. Nimeä vähintään 7 muuta blogia sen saajiksi.
4. Laita noiden blogien linkit sivuillesi.
5. Jätä viesti blogeihin, jotka nimesit voittajiksi.

Jakelen kiilua seuraaville blogeille, jotka ilahduttavat säännöllisesti päiviäni.

1. Kaisa Lekan sarjisblogi ja nyt myös pyöräilyblogi Deux Vélos.

2. Vintage Living, joka saa minut kuvittelemaan, että voisin muuttaa maalle ja muuttua kodinhengettäreksi. NOT!

3. Päiväkuvitelmia, jonka jutut naurattavat ja tyyli miellyttää.

4. Grafomania, joka on kai eräänlainen vertaistukipisteeni.

5. Arkitehtiblogi sisältää oivaltavaa arkihavainnointia. Pitkäaikainen suosikkini.

6. Vuosi ilman humalaa. Blogi-ideasta ja koko kännikapinasta propsit. Ehkä tunnustus saa päivittämään useammin?

7. Seuraan mielenkiinnolla mitä Rooibos kirjoittaa nyt ja tulevaisuudessa. Myös kurkistaminen erilaiseen elämään (kuin omani) kiinnostaa.

Ihan rehellisesti pitää nyt tunnustaa, että en ole koko kesänä avannut gradutiedostoa kertaakaan. Itse asiassa en ole avannut sitä sitten huhtikuun, jolloin esittelin työtä graduseminaarissa.

Olen koko ajan asettanut itselleni takarajapäiviä milloin ryhdyn työhön. Tällä viikolla sellainen taas koitti. Ehkä päätöstäni aloittaa vauhditti sekin, että opiskelijakollega laittoi juuri oman gradunsa kansitukseen. Joten, tänään olin rohkea ja avasin gradutiedoston. Helpottava avaus. Alitajuisesti olen varmaan tiennytkin, että ihan jättihirveää urakkaa tuossa ei ole, se pitää vain vääntää kasaan, siksi olen uskaltanut makuuttaa työtä näinkin kauan. Olen merkinnyt tynkägraduun jopa aukkopaikat tyyliin kirjoita tähän lisää siitä ja siitä ja määrittele tämä, avaa tämä käsite jne. Hommanani on nyt vain täyttää puuttuvat kohdat.

Okei, saan kaiken kuulostamaan vähän liiankin helpolta, mutta pääasia on se, että minulla ei ainakaan ole mitään iso G -kynnystä. Nautin itse työstä aina kun siihen ryhdyn, niin se vain on. Niin sen varmaan pitääkin olla.

Kirjoitin jokin aika sitten kiireessä useampaa juttua yhtä aikaa, ensin synopsista ja kohtausta erään koulutuksen ennakkotehtäviksi ja sitten lyhytnovellia samasta aiheesta. En ollut tyytyväinen rakenteeseen enkä lopulta oikein mihinkään. Deadlinen puristuksessa en osannut ratkaista tekstin ongelmia, joten köppääsenä ja tönkkönä se lähti matkaan, huutaen kypsyttelyä ja uudelleenkirjoitusta.

Tekstin suurin ongelma oli oikeastaan siinä, että sen taustalla oli oikean elämän tapahtumia ja kirjoittaessani ajattelin liikaa niitä. Tottahan aina käy niin, että tarina muuttuu ja lopulta tosi ja kuviteltu menee iloisesti sikin sokin päässä, joskus on jopa vaikea muistaa mitä ihan oikeasti tapahtui elämässä ja mitä vain paperilla, mutta nyt irtiottoa ei ehtinyt tapahtua ja liiallinen suunnitteleminen teki tarinasta väkinäisen.

Kirjoitustyylini sopii luullakseni parhaiten pitkään proosaan. Odotan jo seuraavaa Nanowrimoa: aion jatkaa viime vuonna kesken jäänyttä romskuani, se on hyvällä mallilla. Odotellessa pitäisi saada ihan omatkin nanoilut käyntiin, ts. kirjoittamisen ilman etukäteisuunnittelua. Minulla on paha taipumus jämähtää suunnitteluvaiheeseen, mutta kun pääsen itse asiaan, kirjoittamaan, olen omimmillani. Kirjoittaessa ideat tulevat luontevammin, ajatus virtaa, yksi asia johtaa toiseen. Palaset loksahtelevat. Parhaiten tarina yleensä toimii, kun poimii jonkin yksityiskohdan ja rakentaa sen päälle.

Olen varmaan jo kouluaikana omaksunut ajatuksen siitä, että vain suunniteltu kirjoitus on hyvä kirjoitus. Niinhän opetetaan edelleen. Luen juuri kirjaa How We Write: Writing as a Creative Design (Sharples 1999), jossa siis nimenä mukaisesti kirjoittamista verrataan vaikkapa arkkitehdin tai graafisen suunnittelijan suunnittelutyöhön. Suunnittelemisella on etunsa, mutta juuri nyt omalle kirjoittamiselleni tekisi hyvää kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa. Taidankin teetää itselläni kesän aikana vartin vapaakirjoitusharjoituksia…

Kirjoittajan on pakko oppia sietämään epäonnistumisia. Ja vaikka novelli menikin metsään, ennakkotehtävät tuottivat toisenlaisen tuloksen. Syksysta ensi kevääseen opiskelen (jos rahoitus järjestyy) myös fiktiokäsikirjoittamista.

Uusin kirja, Lasten Helsinki – Snadien stadi, pääsi Hesariin, isohkoon kuvalliseen juttuun (HS 7.6. Meno & Paluu: Sisäpiiritietoa lasten Helsingistä), arvioitavaksi toisen vastaavan matkaopaskirjan rinnalle. Eikä pärjännyt yhtään pöljemmin, koskapa näin kirjasta kirjoitettiin:

Tammen Lasten Helsinki – Snadien Stadi on toimitettu ammattimaisemmin ja virtaviivaisemmin. Siinä on näyttäviä värikuvia, ja netistä löytyy jopa Google-kartta oppaan noin 50 retkikohteeseen.

ja

Tammen opas puolestaan on ryhdikkäämpi ja jäsennellympi. Kohteita on vähemmän, ja jokaiseen on tarkat joukkoliikenneyhteydet.

ja

Snadien Stadissa puolestaan on hoksattu kertoa geokätkennästä, ja kirjassa on myös tehtävä kirjan oman aarteen löytämiseksi.

Osuvia huomioita ja nostoja. Kirjan paikat ovat tarkoin harkittuja ja testattuja, kuvat ovat mietittyjä ja taiten otettuja ja kirjaa toimitettiin kalkkiviivoille saakka. Kiva lukea se myös valtakunnan ykköslehdestä!

PS. Jutussa mainittu Google-kartta kirjan paikoista:

Näytä suurempi kartta

Äiti soittaa, kun olen ensin soittanut hänelle pari kertaa ja hän ei ole vastannut.

• Minä: Ei mulla mitään asiaa enää ole. Soitin jo xx:lle kun piti saada tietää miten toimitaan jos asunnossa on kuollut. Että kuka sinne asuntoon saa mennä.
• Äiti: Herrajumala, kuka on kuollut?!
• Minä: Ei kukaan! Mä kirjoitan!

Harrastan tällaista soittelua aika paljon jos arvelen, että asia selviää nopeammin soittamalla kuin googlettamalla. Äiti vastaanottaa puheluista yleensä suurimman osan, mutta tasaisesti tarkistelen ystäviltä, sukulaisilta ja jopa puolitutuilta milloin mitäkin kummallista asiaa. Haluan yleensä tarkistaa pienetkin ykstyiskohdat, koska jos jokin asia tekstissä ei täsmää tai on selvästi väärin, se vie uskottavuuden myös muulta tekstiltä.

Kiitos kärsivällisyydestä, äiti ja muut.