Kirjoituspöytä ilman laatikoita

Liikaa kaikkea. Gradu edelleen viittä vaille valmiina, kaksi synopsista kehittelyssä, monologinäytelmä muhii, kurssitehtävät ovat koko ajan vähän myöhässä. Ja silti aion yrittää osallistua tämän vuoden NaNoWriMoon. Mitään järkeä.

Otsikko liittyy yliopiston lukupiiriin, jonka aiheena on jo aiemmin mainitsemani Bruce Holland Rogersin kirja Word Work. Surviving and Thriving as a Writer, joka sopii hyvin tilanteeseeni. Rogers puhuu paljon kirjoittajien viivyttelystä ja kirjoittamattomuudesta ja siitä miten tilasta voi yrittää päästä eroon. Ehkä paras neuvo on se, että

Writing the wrong work is much better than never beginning to write at all.

Jotain positiivista! Tunnen koko ajan kirjoittavani väärää työtä… Ja tällä hetkellä raivostuttavan kolisevalla näppiksellä. Merkinnän kirjoittaminen katkesi välinesäätämiseen: joskus kesällä langaton näppikseni sanoi sopimuksensa irti suurin piirtein kesken lauseen, hiiri oli kärsinyt patterisyöppöydestä jo aikaisemmin. Heivasin langattomat nurkkaan pölyyntymään ja kaivoin hätäpäissäni esiin vanhimman ja kamalimman näppiksen. Eilen, työhuoneen perusteellisessa siivouksessa, päätin ottaa langattomat hienoudet jälleen käyttöön, mutta se tie taitaa olla tuhoon tuomittu. Ensiksikin, koko ajan kirjoittaessani mietin kauhutarinoita langattomien huonosta tietoturvasta ja vaikka tarkoituksenani onkin kirjoittaa tekstiä muiden luettavaksi, en halua silti naapureiden ja nurkalla kyttäävien nörttien lukevan ihan kaikkea mitä kirjoitan. Haluan jättää itselleni oikeuden päättää mitä yritän julki, mitä en. Lopullinen päätös palata vanhaan, tai semivanhaan, kun kaivoin kolmannen näppiksen esiin, syntyi kun tämänkin merkinnän kirjoittaminen katkesi kesken lauseen. Langaton näppis on on ihanan äänetön ja livakka peli, mutta täysin epäluotettava ketku. Osaisiko joku suositella hyvää settiä kevyttä ja äänetöntä näppistä ja pieneen käteen sopivaa hiirtä?Langallisina kiitos.

Mutta Rogersiin. Hän vertaa, että kirjoittaja käy possutaistelua. Areenalla ovat Richard Scarryn lastenkirjoista tutut possut Juupas (Pig Will) ja Eipäs (Pig Won’t), myönteinen ja kielteinen, jotka kinaavat siitä kannaattako ylipäänsä kirjoittaa ja miksi.  Jokaisen kirjoittajan olisi listattava omat juupaksensa ja eipäksensä, ne hölmöimmätkin. Tyyliin en voi kirjoittaa, koska minusta tulisi kuitenkin liian kuuluisa ja menettäisin yksityisyyteni. Minun Juupas-possuni haluaa lukijoita, Eipäs-possuni jarruttelee ja sanoo että maailmassa on ainakin miljoona parempaa kirjoittajaa, miksi kukaan haluaisi lukea juuri minun juttujani? Joka ainoa päivä on possutaistelupäivä ja tätä viivyttelytaistoa Rogers inhottavan osuvasti kuvaa; kuinka kirjoittaja kehittelee kaikenlaisia sijaistoimintoja jotka muistuttavat kirjoittamista tai pyörivät kirjoittamisen ympärillä, mutta eivät ole kuitenkaan kirjoittamista. Tässä yksi ilmenismuoto, blogimerkinnän kirjoittaminen kirjoittamisesta. Huoh.

Rogers jakaa kirjoittajat metsästäjiin ja viljelijöihin. Metsästäjät ovat levottomia adhd-tyyppejä, joilla on liikaa ideoita ja liian vähän malttia toteuttaa ne valmiiksi saakka. Viljelijät ovat metsästäjien vastakohtia ja jäävät Rogersin esittelemänä paljon metsästäjiä vieraammiksi, kenties siksi, että Rogers itse tunnustaa olevansa pahimman luokan metsästäjä. Metsästäjä-heimoon tunnen itsekin kuuluvani, mutta olen opetellut viljelijämäisiä piirteitä. Tällä hetkellä koen olevani metsästäjä-keräilijä, joka kasvattaa yrttejä ikkunalaudalla.

Rogers listaa seitsemän metsästäjille sopivaa asiaa kirjoitustyön tueksi. Käytössäni on niistä kolme, neljä. Deadlinen asettaminen on ehdoton, samoin työlistojen laatiminen ja töiden asettaminen tärkeysjärjestykseen. Rutiinien luominen ja tietyn työjärjestyksen noudattaminen sopii minulle myös. Rogers suosittelee adhd-metsästäjille meditaatiota, minä pyrin joogaamaan säännöllisesti, vaikka varsinaiset meditaatioharjoitukset ovatkin vielä vaiheessa. Käytän kyllä myös viljeilijöiden kikkoja, erityisesti random research on hyväksi havaittu keino päästä jumikohdan yli. Se mitä teen tällä hetkellä muun muassa monologin kanssa ja muutoinkin aika usein, on back to basics, jota Rogers ei listaa, mutta joka minulla kuuluu miltei jokaiseen työhön, tapanani kun on aina lähteä ns. perä edellä puuhun, soitellen sotaan jne. Kun sitten sormi menee puussa suuhun, perusjuttuihin palaaminen tyynnyttää kummasti.

Rogersin kirja on kaikkinensa hyvin rauhoittavaa luettavaa sikäli, että se sanallistaa monia asioita joita on itsekseen ajatellut ja päässään pyöritellyt. Se ei ole ylhäältä ammennettua viisautta eikä mystistä luovuusvoodoota, vaan  elettyä ja koettua tavoitteellisen kirjoittajan todellisuutta.

Ja päivän matsin voittaja on possu-Eipäs, sen verran kauan tämänkin plörinän kirjoittamiseen meni.

Järkyttävä, jär-kyt-tä-vä luopiomainen ajatus putkahti yllättäen mieleeni. Jospa jättäisin pelkän tieteellisen gradun…?! Se on ihan uudessa vaiheessa ja vaihteella, uskon siihen minuutti minuutilta enemmän. Olen ollut oikeassa koko ajan kun en ole sitä käsistäni päästänyt. Ja takaan, tästä ei tule mitään vuosikausien ajan väännettyä gradua, gradu oikeasti valmistuu ihan pian. Melkein se on jo valmis! (Sitä varmaan jo kiivaasti toivovat kaikki kolme lukijaani, että ei tarvitsisi ainaisesti lukea tätä samaa jankkausta…)

Järkeilin asiaa näin:

• tieteellinen osio täyttää jo normigradun minimimitat
• yksi asia kannattaa tehdä kunnolla loppuun eikä roiskia molemmin käsin sinne ja tänne
• jo kirjoitettu monologiteksti ei mene hukkaan… kirjoitan sen luonnollisesti loppuun, mutta kunnolla, en hopusti gradun osana

En ole päättänyt vielä mitään. Pitää miettiä. Olen vaalinut ajatusta kaksiosaisesta gradusta sen verran kauan, että siitä on vaikea luopua, mutta juuri nyt en näe mitään järkeä tehdä kahta työtä huiskaisten ja tuli hännän alla. Joudun joka tapauksessa kiirehtimään jo tieteellisen osion kanssa, koska olen ohittanut jo KAKSI itselleni asettamaa deadlinea (elokuun loppu ja syyskuun loppu) ja se on aivan poikkeuksellista. Ihan pian alkaa valua kalenteriin niin paljon kaikkea muuta että pelkkä gradun ajatteleminenkin olisi liikaa.

PS. Miksi, oi miksi, en aloittanut jo viime keväänä? Tai kesäkuussa? Tai edes heinäkuussa?

PSS. Otsikon mothersucker-ilmaus löytyy myös gradutekstistäni, joka käsittelee siis imetyksestä kirjoittamista. Mothersucker on yllättävän härski ilmaus, ei uskoisi että Amerikan Siveysvalloista voisi löytyä autopuskuritarroja ja teeppareita kyseisellä tekstillä…

Olen urakoinut gradua koko viikon melkeinpä minuuttiaikaululla ja armeijamaista kuria itselleni pitäen. Olen ihan näin lähellä, että voisin sanoa tieteellisen gradun olevan valmis. Viime metreillä tulee aina sama kamala hinkkaamisen tarve, näkee selvemmin asioita ja haluaisi suurin piirtein tehdä kaiken uusiksi. Mutta ei. Kun se on just se prosessi, että on alku ja loppu ja välissä ideointia, lepoa, puurtamista. Piste on osattava lyödä jossain vaiheessa paikoilleen ja todettava että tässä se nyt on, tämmöinen tuli tällä kertaa. Toisella kertaa olisi voinut tulla toisenlainen.

Gradu ei ole ollut missään vaiheessa iso ja pelottava G, koska kirjojen tekeminen on jo opettanut sen, että hallitsen isohkon tekstimassan ja saan rakennettua tyhjästä kokonaisen teoksen. Gradun motiivina on ollut enemmänkin siitä saatavat 40 opintopistettä ja päätavoitteena se, että ylipäätään saan aiheestani, imetyskertomuksista, luettavan ja vakuuttavan gradun.

Taiteellinen osio gradusta sen sijaan (graduohjaajani voi hypätä ohi tämän kappaleen), huoh. Sen kanssa on edelleen ongelmia, mutta olen tehnyt Päätöksen. Survon työn fiiliksellä ja intuitiolla kasaan kun se ei kerran järkeilemällä synny. Aikaa kuun loppuun eli viikonloppu ja ma ja ti. Toimin juuri siten kuin Bruce Holland Rogers kirjoittaa kirjassaan Word Work: Surviving and Thriving as a Writer perfektionistikirjoittajan toimivan eli teen kun on pakko, mutta puolustaudun sanomalla, että no kun sitä ja no kun tätä ja olisin mä muuten mutta kun ja nyt kun mä sen teen, niin jos siitä tulee huono niin se johtuu vain siitä että.

Palaan varmaan Rogersin kirjaan kunhan ehdin sen kokonaan lukea. Se on palkintoni: SAAN lukea sen kun olen tehnyt gradun molemmat osiot valmiiksi. Joko huijaan itseäni ja kaikkia muita tai olen vähän outo: kuka hullu nyt palkitsee itseään pakollisilla kursseihin liittyvillä kirjoilla… paitsi tietysti ihminen, joka opiskelee juuri sitä mitä haluaakin. Jei.

Mutta nyt kävi käsky sorvin ääreen, lörpöttely seis.

Tunsin napakan syyllisyyden pistoksen, kun luin Tuhat sanaa -blogin Tuijan merkinnän verkkoidentiteeteistä, jossa hän kertoo listanneensa minutkin sen yhden prosentin joukkoon, jotka aktiivisesti tuottavat nettiin sisältöjä. Olisin ollut tästä maininnasta kovin ilahtunut vaikkapa pari vuotta sitten, mutta juuri nyt se ihan pikkuisen ahdistaa, koska en jaksa/ehdi olla aktiivinen millään foorumeilla ja kaikki blogini ovat täysin retuperällä tätä yhtä lukuun ottamatta… ja tämäkin on luotu ensisijaisesti minun itseni muistikirjaksi.

Mistä sitten johtuu etten enää bloggaa niin aktiivisesti? Kirjoitan niin paljon muuta sisältöä, etten kai vain jaksa kirjoittaa enää blogimerkintöjä. Olen blogannut aktiivisesti vuodesta 2002 – se tekee kuusi vuotta yhtäjaksoista bloggaamista. En usko lopettavani koskaan ihan kokonaan, koska blogi on myös yhteydenpidon väline ja tiedonvälityskanava, mutta voi olla, että vanhat blogini pikkuhiljaa vain hiipuvat pois. Kenties jotain uutta tulee tilalle. Kenties ei.

Huomaan muuttuneeni myös entistä sisäänpäinkääntyneemmäksi mitä enemmän minulla on sosiaalisen median välineitä käytössäni. Totaaliähky ilmenee niin, että suljen kaikki kanavat. Ei tietenkään fiksua, pitäisi olla sosiaalinen, pitää yhteyttä, luoda uusia kontakteja jne. jne. Tai sitten ei.  Juuri nyt olen siinä vaiheessa, että pitää vain istua ja kirjoittaa. Yhteydenottojen aika tulee myöhemmin. Mutta salliiko kiivastahtinen webbikakkonen tällaista ajoittaista erakoitumista? Vieläkö pääsee porukoihin mukaan jos on ensin tuppisuuna offlinessa kaksi kuukautta?

Äh, vastaan itse itselleni teinisti että ihan sama.  Sosiaalisten härpättimien kuuluu olla kivoja elämää rikastuttavia juttuja, ei ahdistusta aiheuttavia suoritusvälineitä.Olen istunut niin paljon koneella viimeisten vuosien aikana että ajoittain kotoa poistuessani todella ymmärrän mitä tarkoitetaan, kun käsketään hankia elämä. Elämä koneen läpi suodatettuna on erilaista elämää kuin elämä tuolla jossain… Käyttäliittymä nimeltä tosielämä on aika erikoinen, jopa riemastuttavan tuore kokemus: “Hei, ihanks totta, että ihmiset voi tolleenkin, vaikka tavata toisiaan kasvokkain ja jutella ja nähdä toistensa ilmeet. Hurjaa!”

Vapaana kirjoittajana minun on myös priorisoitava aikani. Jos pitää valita käytänkö aikani kirjoittamiseen, josta saan varmuudella rahaa tai kirjoittamiseen, josta mahdollisesti saan rahaa tai kirjoittamiseen, josta en ainakaan saa rahaa, kaksi ensimmäistä ajavat kirkkaasti kolmannen, eli bloggaamisen, ohi.

Verkkoidentiteetistä sen verran, että tunnistan kyllä asiat joita Tuija ansiokkaasti on listannut,  mutta en koe että minulla olisi kummoista, ainakaan tarkoituksella  luotua verkkoidentiteettiä. Jonkinlaista verkkomainetta on kai silti tullut hankituksi, koska ei ole mitenkään harvinaista, että ihmiset tunnistavat minut nimeltä ja tietävät minusta asioita, joita olen verkossa puuhastellut tai joista on verkossa kerrottu. Viimeksi uudessa koulutuksessa tapasin ihmisen, joka tunnisti minut nimeltä, koska olimme olleet samalla listalla. En tullut kysyneeksi johtuiko tunnistaminen mieleenpainuvasta etunimestä vai jostain muusta.

Juuri kun olen jollain tasolla irtaantumassa omakohtaiseen perustuvasta kirjoittamisesta ja siirtymässä kenties vähän yleismaailmallisempiin juttuihin, törmään käsikirjoitusaineistoja tutkiessani ajatukseen, että hyvä käsikirjoitus vaatii pohjakseen kirjoittajan vahvaa tunnekokemusta – jotenkin ymmärsin että nimenomaan henkilökohtaista. Just.

Ja olen edelleen jumissa näytelmässäni. Sisältöä tunkisi ovista ja ikkunoista, mutta rakenne piinaa pahan kerran. Aikakin loppuu. Enkä nyt todellakaan jouda munimaan näytelmän kanssa, koska olisi siirryttävä muihin juttuihin. Sen olen jo päättänyt, että yliopistolle jättämäni versio ei tule varmaankaan olemaan se lopullinen jolla ahdistelen teattereita. Ei hajuakaan miten se tapahtuu, mutta toisaalta, enhän tiennyt muutama vuosi takaperin yhtään mitään kirjan kauppaamisesta kustantamoille. Tuolloin oli olemassa pelkkä idea, ei mitään valmista, nyt olisi sentään kokonainen näytelmä. Paitsi ei siis ihan vielä.

Melkein kuukauden tauko päivittämisessä. Olen yrittänyt keskittää sanani sinne missä niitä oikeasti tarvitaan. Olen silti noin kuukauden jäljessä itse luomistani kuolonlinjoista ja itseäni siitä saan syytää. Mitä lie hulluutta, mutta otinpa vielä neljän päivän minilomankin ja kävin koslailemassa mainosbiilillä. Pakko uskoa, että irtiotosta oli jotain hyötyäkin.

Näytelmä, oi näytelmä. Gradun taiteellinen osio. Se etenee, hitaasti, mutta varmasti, mutta silti liian hitaasti. Olen antanut sille kuukauden lisäaikaa, siitäkin on kohta puolet käytetty. Olen selkeästi jo voiton puolella, että ehkäpä se tuosta valmistuu. Mösmötän tekstiä täällä ääneen, älkää vain asentako mitään bb-kameroita, olisi aika surkuhupaisaa seurattavaa. Yritän kuvitella tekstiä esitettäväksi, miettiä kuulijoiden reaktioita, erilaisia tasoja. En ole aiemmin tehnyt tällaista, joten haasteita piisaa. Hyvä niin, en pidä liiallisesta varmuudesta.

Gradun tieteellinen osio vaatisi vain muutaman päivän tiukan rutistuksen ja se olisi siinä sitten.  Ensi viikolla?

Tällä viikolla en ehdi, koska aloitan peräti kolme uutta juttua. Adulta Luovien alojen fiktiokäsikirjoituskoulutuksen, verkko-opinnot osuustoiminnasta ja yhteisötaloudesta ja eräät tilauskirjoitustyöt. Jälkimmäisistä  ajattelin kertoa vain sen verran että ne vaikuttavat mielenkiintoisilta ja sopivat hyvin juuri tähän rakoseen, koska voin tehdä töitä aika lailla omaan tahtiini.

Fiktiokäsikirjoittamiseen hain enempiä miettimättä Journalistin keväisen ilmoituksen perusteella, mutta kyllähän esimerkiksi televisiolle kirjoittaminen on aina kiinnostanut. Alustava koulutussuunnittelma on kutkuttava ja koulutuksessa saa mitä luultavimmin paljon tietoa siitä miten ja millaista kannattaa millekin puljulle tarjota. Loppu on tietysti kiinni omista ideoista, ideoiden toteutuksesta, esittelystä ja vakuuttavuudesta.

Osuustoimintaa ja yhteisötaloutta opiskelen, koska sitä voi opiskella verkkokurssilla ja osuuskunnan perustaminen on ollut mielessä  useamman vuoden. Katsotaan, saanko kurssilta lisäeväitä ja ideoita. Ainakin pitäisi saada pinnoja: tilanteeni on hullunkurinen, suorastaan tragikoominen, koska teen pääaineen gradua, mutta kandistani puuttuu sivuaineopintoja. Huoh.

Niin ja niitä töitä. Ajattelin vääntää niitä sen verran ahkerasti, että rahoittaisin perheelle ansaitun lomamatkan jonnekin muualle kuin lähinaapurimaihin.  Salaa haaveilen myös ikiomasta viikonloppumatkasta Lontooseen tai Berliiniin, mutta en taida raaskia olla ihan niin itsekäs.

Väkerrän pelkällä sisulla hampaat irvessä gradua ja mietin koko ajan että onkohan tästäkäään ¤%#%&#% kenellekään mitään hyötyä.

Mutta sitten, vautsi, sain aivan ihanaa palautetta Imetysoppaasta, suoraan eräältä äidiltä. Hän kirjoitti, että oli ottanut kirjan vähän vastentahtoisesti lainaan joltain kaveriltaan ja selaillut sitä, innostunut lukemaankin ja lukenut lopulta kirjaa myöhään yöhön useampana iltana. Nyt imetys, joka ei ole äidin ensimmäinen, mutta uusin opein imetettynä erilainen, sujuu hyvin ja jatkuu pidemmälle kuin äiti olisi koskaan kuvitellut.

Kyllä hivelee, aiaiaiai. Sekä se, että tietokirjaa jaksetaan lukea kuin romaania että tietenkin se, että kirjan tiedoista on oikeasti apua. Pidän itsekin Imetysopasta ehdottomasti onnistuneimpana kirjanani, lähinnä siksi, että valitsin linjan ja seurasin sitä. Kirjasta on minusta aistittavissa palo asiaan, mutta silti se ei ole ärsyttävällä tavalla liian imetysmyönteinen.

Palaute tuli myös juuri oikeaan saumaan, kuin tilauksesta. Nyt jaksaa taas vääntää gradua valmiimmaksi – ainakin vartin. Jokaisen työn, vaikka lopulta kuinka onnistuneen, aikana iskee jossain vaiheessa epäilys ja epätoivo joka vuorottelee hillittömän tästä tulee NIIN hyvä -tunteen kanssa. Ja niin kuuluukin. Voisi olla vaarallista, jos työ tuntuisi koko ajan vain hyvältä ja onnistuneelta. Pieni epätoivo, seinää vasten oleminen, pistää yrittämään tiukemmin.

Rooibos pohdiskelee, kuinka paljon kirjoittaja voi kertoa itsestään ja kirjoittamisestaan. Mielenkiintoinen kysymys. Bloggaan monessa muussakin blogissa, ajoittain hyvinkin avoimesti ja vapaasti, mutta tämän blogin kohdalla mietin aina hieman tarkemmin mitä kirjoitan. Paradoksaalista, koska perustin blogin nimenomaan saadakseni kirjoittaa kirjoittamisesta.

Pidin blogin pitkään salaisena, en antanut osoitetta kenellekään enkä liittänyt sitä Blogilistalle. Ja nyt tiedän mistä se johtui: en ollut omasta mielestäni riittävän ansioitunut kirjoittamaan pelkästä kirjoittamisesta. Vasta kun sain ensimmäisen kirjan sopimuksen ja pääsin kirjoittajakoulutuksen maisteriohjelmaan, uskalsin avata blogin muiden luettavaksi. Tämä johtui vain omasta kunninahimostani tai jostain, ei sillä minkään oikean osaamisen tai arvostuksen kanssa ollut juurikaan tekemistä.

Mielessäni nimitän tätä blogia työ- ja opiskelublogikseni. On silti monia asioita joista en voi kirjoittaa. Blogin arkistoista voi tarkistaa, että en ole kirjoittanut täällä keskeneräisistä kirjatöistä kovin tarkasti, vaikka kaikki kolme kirjaani ovat syntyneet blogin olemassa ollessa. En ole maininnut työn alla olevien kirjojen aihetta, en työnimeä, en ole kirjoittanut oikeastaan juuri mitään muuta kuin tylsiä nyt sujuu-ei sujukaan -raportteja. Vaikka kustantamo toivookin vaikenemista tiettyyn työvaiheeseen saakka, en usko että kertoisin keskeneräisyyksistä muutenkaan. Onhan minulla tälläkin hetkellä useampia kirjallisia töitä kesken, joista en kirjoita, vaikka ne olisivat täysin vapaasti räävittävissä. Sen verran kuin olen seurannut muiden – pääasiassa kaunokirjailijoiden – blogeja, eivät ole kovin monisanaisia hekään. Tai ainakin ovat hyvin, hyvin kryptisiä! Teksteistä kirjoittamattomuuteen liittyy omalla kohdallani pienoinen taikausko (vaikka muuten en ole tippaakaan taikauskoinen) ja pelko siitä, että läpipuhuttu työ joko varastetaan tai mikä kamalinta, jää kokonaan tekemättä.

Rooiboksen varsinaiseen pohdiskeluun en tiedä vastausta. Omalla kohdallani usean blogin malli toimii hyvin ja puolijulkinen käytäntö nimen kanssa kaikissa niissä. Oikea henkilöllisyyteni on selvitettävissä helposti, mutta en toisaalta myöskään huutele nimeäni etusivun bannereissa. Mitään lieveilmiöitä ei ole ollut (ja olen kuitenkin blogannut aika lailla samoin jo kuutisen vuotta), ettei oteta huomioon sitä seikkaa, että joskus ihmiset tietävät minusta yllättäviä asioita. Oikeastaan sekään ei ole varsinainen huono puoli, se vain tuntuu kummalliselta, vähän hupaisaltakin. En koskaan osaa varautua siihen, että joku muistaa jonkin tietyn asian ja siksi yllätyn aina kun joku nyökyttelee tietävästi kesken puheeni ja sanoo kyllä tietävänsä, koska luki sen blogistani.

Opiskelujutuista olen kirjoittanut lähinnä vain muistiinmerkintöjä itselleni. Ei tunnu järin kohteliaalta ryhtyä kirjoittamaan tänne vaikkapa gradusemmoista tai ohjauskeskusteluista. Luulin kyllä kirjoittavani opinnoista enemmänkin… Tekeillä on yksi, kenties moniosainen postaus Jyväksylän kirjoittajakoulutuksesta, siitä millaista se oli perus- ja aineopinnoissa ja nyt maisteriopinnoissa. En muista olenko kirjoittanut Kriittisestä koskaan tänne: kävin sitä aikoinani (noin 1994-1995) puolitoista vuotta.

Vuodatan muuta elämäni muissa blogeissa ja muilla foorumeilla, tänne jätän siksi vain näitä kirjallisempia juttuja. Se varmaan vaikuttaa myös blogin luettavuuteen: myönnän olevani ajoittain välillä turhankin tylsä ja lyhytsanainen. Pidän blogia vielä kuitenkin enemmän itselleni kuin muille.

En sitten muistanutkaan kuinka kamalaa tämä tosipuurtaminen on. Tähän saakka gradun kirjoittaminen on ollut pilipalihommaa, lastenleikkiä, kevyttä kenttäpuuhastelua. Mitä pidemmälle elokuun kalenterissa mennään, sitä kiivaammin kirjoitan ja luen ja kirjoitan ja yritän ajatella, ja sitä kamalammaksi muutun kanssaeläjille.

On pakko olla itsekäs jos aikoo saada yhtään mitään valmiiksi. On kovettava äidinsydän ja vetäydyttävä työhuoneeseen, vedettävä jopa ovi kiinni perässään. Annettava tiukka komento: “Häiritä ei saa ellei pää ole kainalossa!”

Tätä edessä vielä kolme viikkoa. Onneksi lapsilla on isäkin.

PS. Salaa kuitenkin nautin tästä ja jaksan, koska tiedän miltä tuntuu, kun homma vihdoin on paketissa.

Oli kuuma, terassilla ja sen riippumatossa kuitenkin sisätiloja viileämpää, leppeä tuuli puhalteli… josko kuitenkin pihalla kokeilisi kirjoittaa? Olisihan se niin paljon mukavampaa kuin kuumassa yläkerran huoneessa istuminen.

Ajatus lähti oikeastaan terassilla lukemisesta. Otin läjän gradukirjoja mukaani, luin kaksi ja puoli sivua ensimmäistä kirjaa ja totesin että on saatava ajatukset heti muistiin. Tässä vaiheessa olisi ollut nopeinta napata ensimmäinen valkoinen paperi – yleensä maksamattoman laskun avattu kuori – ja kynä terdelle mukaan ja suorittaa muistiinpanotoimet vanhakantaisesti käsin. Sen sijaan hain yläkerrasta läppärin. Laitoin sen terassin pikkirikkiselle pöydälle ja muistin, että inhoan koneen vierityslevyä, joten kipaisin yläkerrasta myös usb-hiiren. Kone käynnisteli itsensä hitaaasti, olisin ehtinyt lukea puoli sivua, mutta en malttanut – kas, ruutuahan on aina tuijotettava jos kone lataa jotain, koska herkeämätön tuijotus ehkä nopeuttaa toimintaa.

Usb-hiiri ei toiminut. Rassasin sitä noin 10 minuuttia, ajan, jossa olisin lukenut jo muutaman sivun. Vein hiiren takaisin sisälle ja valmistauduin kohtaamaan inhan vierityslevyn.

Siirryin riippumattoon läppärin ja kirjan kanssa. Nidottu ja melkein uunituore, lukematon kirja ei pysynyt kätevästi auki, vaan lävähti aina kiinni, joten kirja oli siirrettävä terassin lattialle. Avasin gradutiedoston. Se avautui väärällä tekstinkäsittelyohjelmalla. Suljin tiedoston ja avasin sen uudelleen tarkoitukseen paremmin soveltuvalla tekstinkäsittelyohjelmalla. Vierittelin kursorin hankalasti tiedoston loppuun, juuri mitään en nähnyt, koska koneen näyttö oli säädetty sisätilojen mukaan. Kirkkaassa auringonpaisteessa himmeä näyttö oli miltei musta. Kun olin oikeassa kohdassa, en enää muistanut mitä minun piti kirjata ylös. Nousin ylös riippumatosta, asetin läppärin terassin pöydälle ja etsin kohdan uudelleen kirjasta. Kun löysin sen, koneen energiansäästöohjelma oli himmentänyt näytöstä loputkin ja vastassa oli pelkkää pimeää. Hakkasin välilyöntiä ja näin taas joten kuten teksitiedoston. Ryhdyin kirjoittamaan, mutta en muistanut kohdistaa kursoria ja kirjoittamani meni minne sattuu, jonnekin tekstin sekaan. Poistin kirjoittamani. Heitin koneen terasin seinään kolme kertaa, paiskoin koko terassin kaluston tielle, kaadoin pihalla seisoneet pyörät kuin dominonappulat ja hakkasin sählymailalla ikkunaa… No en, mutta mieli teki. Palasin sisälle ja yläkertaan. Join vettä, söin vesimelonia ja vähensin radikaalisti vaatteita. Totesin jälleen kerran, että ulkona kirjoittaminen ei sovi hermorakenteelleni.

PS. Todellisuudessa en jaksanut sisällyttää raporttiini edes ihan kaikkia vaiheita, muun muassa sitä, että koska työkoneessa ei ole bluetoothia, vaikka läppärissä olisi, joudun siirtämään tiedostot usb-muistitikun kautta koneesta toiseen. Ei ehkä iso homma, sano, mutta rasittavaa sekin, jos sitä alvariinsa tekee.