Kirjoituspöytä ilman laatikoita

Long time no see. Kaikenlaista on tullut väkerrettyä, vaatinevat oman merkintänsä. Otsikon mukaisesti, neljäs kirja on työn alla, on ollut jo useamman kuukauden, mutta nyt vauhti on kiivaimmillaan. Käynnistelen itseäni jälleen yhteen kirjoituspäivään bloggaamalla.

Vanha tuttu, Bruce Holland Rogers, on määritellyt (kirjassa Word Work – Surviving and Thriving as a Writer) kirjoittajatyyppejä. The Perfectionist, the Hedonist, the Accommodator, the Tactician ja the Chrisis Manager. Minut tunteville ei liene mikään yllätys että olen kiistatta tuo viimeiseksi mainittu tapaus. Aiheutan lievämuotoisia paniikkikohtauksia kanssaihmisissä kun kerron missä tahdissa ja ajassa aion kirjoittaa – tai ylipäätään tehdä mitään. Kauniisti sanottuna kypsytysvaiheeni on suhteessa toteutusvaiheeseen huomattavan pitkä.

But the main thing that motivates the Chrisis Manager is thrills. Barely getting things done is exciting!

En stressaannu lähestyvistä deadlineista niin paljon että menettäisin toimintakykyni. Pieni paniikki itse asiassa terävöittää, pistää vauhtia ja saa minut tekemään parhaani, tunneista välittämättä. Jaksan pitkiäkin aikoja koneella jos muistan välillä joogata. Ja syödä. Ja nukkua. Nukkumisesta en yleensä tingi, en todellakaan ole niitä tyyppejä jotka venyttävät päivää yöhön saakka. Työskentelen kuin virkanainen, aamusta iltapäivään. Viimeistään muutaman tunnin raakatekstin paukutuksen jälkeen alkaa suvantovaihe, iltapäivällä järjestelen seuraavan päivän aineistoja ja muokkaan jo kirjoitettua. Erittäin kurinalaista siis – siinä vaiheessa kun hommiin vihdoin ryhdytään…

Kirjan kirjoittamista ei voita mikään. Tyhjästä nyhjäiseminen, ehjän ja kiinnostavan ja helposti luettavan kokonaisuuden rakentaminen… tunne on huikea, kukkahattutätimäisesti sanottuna voimaannuttava. Ja kuten aina, kirjoittaminen lisää kirjoittamista, siksihän tässä nyt taas bloggailenkin, siksi mietin romaaniani (tai romaanejani), siksi haluaisin tarttua taas monologinäytelmääni ja short-short-storyihin, siksi ideoin käsistä… mutta pysyn asiassa ja siirrän ideoiden toteutuksen palkinnoksi, joka minua odottaa siinä vaiheessa kun käsis on niin kuosissa että muullekin jää aikaa.

Neljännen kirjan (samalle kustantamolle, välissä yksi historiikki tilaustyönä) aihe on nettideittailu. Populaari tietokirja siis jälleen tulossa. Ystäväpiirissäni on vitsailtu, että kirjoitan aina siitä mihin kulloinkin olen uppoutuneena… tosin tällä hetkellä nettideittailu on osaltani koettu. Hyvä niin, nyt voin riittävästi eläytyä kirjoittaessani, mutta olen saanut välimatkaa aiheeseen.

Kirjallinen urakehitykseni on hymyilyttävä, Imetysoppaasta nettideittikirjaan… välistä puuttuu vain erokirja (jonkinlainen sellainen on koneella, kyllä). Ehkä seuraavaksi seksiopas!?

Olen katsonut kaikki BB-kaudet, muistaakseni kakkosesta alkaen ainakin osin 24/7-palvelua hyödyntäen. BB-tamagotchit pyörivät omassa selainikkunassaan taustalla kun teen jotain sellaista koneella joka ei vaadi 100 % keskittymistä.

Juujuu, tiedän, BB on roskaa ja joutavuutta, realitya raadollisimmillaan. Sosiaalipornoa ja tirkistelyä. Kaikki sitä katsovat ovat urpoja joilla ei ole omaa elämää.

Totta, osittain. Mutta. Tärkein syy miksi seuraan BB-kausia – nimenomaan kokonaisia kausia, en yksittäisiä jaksoja – on se, että vasta ajan kuluessa ihmisten persoonat avautuvat (ne kehittymättömät ja raivostuttavatkin) ja ryhmädynamiikka ja siinä tapahtuvat muutokset aiheuttavat ihan omanlaistaan draamaa, paljon parempaa kuin tuotannon kehittämät jutut, jotka usein ovat läpinäkyviä yrityksiä nostaa sponssia esille tai saada asukkaat harrastamaan seksiä/riehumaan tai molempia… Ylenpalttinen viinatarjoilu on törppöä, samoin kaikenlaiset seksiteemaillat, riisuutumisleikit yms.

Sekin on totta, että mukaan valitaan aina muutama kunnon tyrkky, joiden päämäärä elämässä on päästä juorulehden järjestämälle bileristeilylle tai – wohoo! – ehkä bikiniasuiseksi höpöhöpöjuontajaksi. Tasapuolisuuden nimissä mukaan heitetään myös kiintiöhomo, kiintiönörde, kiintiöadhd.

Jos kaiken tämän kestää ja sietää, joka kaudelta löytyy yllätyksiä, siis nimenomaan asukkaiden itsensä, ei tuotannon järjestämänä. On kiehtovaa seurata miten ihmiset avautuvat, ystävystyvät, tekevät valintoja. Omaa nuoruuttaan tulee kelattua tv-tamagotchien törttöilyä katsellessa ja tyhmää höpötystä kuunnellessa. On aika valaisevaa huomata, että vaikka on 40+ ja oppinut monenlaista kantapäiden kautta, sitä silti käyttäytyy tai ajattelee joskus edelleen yhtä typerryttävän pöljästi kuin nämä BB-pöljäkkeet. En ylenkatso heitä, vaikka havainnoin melko kyynisellä asenteella ja tunnen joskus suunnatonta myötähäpeää. En erityisemmin fanittele BB-asukkeja, mutta vahvimmin mieleen ovat jääneet poikkeukset massasta: vanhempi rouvashenkilö, herkkä absolutisti, vetäytyvä filosofi. Suhtaudun heihin kuin opetuskappaleisiin: jaahas, ei noin, mut ehkä noin… ja miksi? Koska he iältään ovat pääosin alle 30-vuotiaita, minun mittapuullani kakaroita, katselen heitä myös lasteni tuleva teiniys ja nuori aikuisuus mielessä. Tietenkin toivon, että omistani ei kasva mitään BB-tyrkkyjä (jotenkin vaikea uskoa…), mutta BB-pölleröiden seuraaminen luo pikkiriikkisen kurkistusaukon tämän päivän nuorten aikuisten elämään. Osin vääristyneen, mutta jos tuohon tottuu, ei kai voi kuin yllättyä positiivisesti?

BB-voittajan kaava on aina sama. Viimeisenä talosta ulos astelee se, joka on aidoimmin oma itsensä olematta muille ilkeä. Aina.

Olen joskus kaavaillut avaavani erillisen BB-blogin, mut laiska ei jaksa luoda. Ehkä täällä myöhemmin aiheesta lisää.

Edit: Pienenä tarkennuksena… olen joskus verrannut BB:n seuraamista postituslistakeskusteluihin tms., se avaa eri tavalla ajattelevien ihmisten ajatusmalleja tehokkaammalla mahdollisella tavalla ja pakottaa miettimään myös omia mielipiteitään ja asenteitaan.

Edit2: Taas tuli yksi pointti mieleen. Olen luonnollisesti kiinnostunut BB:sta myös formaattina ja erityisesti siitä, miten sitä “käsikirjoitetaan”. Fiktiokäsikirjoituskoulutuksessa yksi lukuisista synopsis-viritelmistäni liittyi BB-tuotantoon; mitä tapahtuisi, jos BB-tuotanto olisi täysin moraaliton ja tekisi ratkaisuja, jotka oikeasti asettavat asukkaat (hengen)vaaralle alttiiksi. Ei edes kovin kaukaa haettua, kun muistelee mitä talossa on tapahtunut aiemmilla kausilla, ts. yksi raiskausyritys ja yksi vakava sairastuminen, johon ei IMHO riittävän nopeasti reagoitu.

Tälläkin hetkellä pitäisi olla leikkaamassa…

Teen Ylelle kuusiosaista machinimasarjaa Second Lifen suomalaisista toimijoista, ensimmäinen osa on julkaistu, seuraavat kaksi osaa työn alla. Kaikki osat käsittelevät elämää virtuaalissa hieman eri kanteilta ja osia yhdistää tekijä, alter egoni, SL-reportteri, SL-stylisti ja “machinimaattori” Minhilda Nordenskiold.

Jokaisen jakson alkuun tulee pätkä, jossa Minh esiintyy yksin – ei siksi, että haluaisin erityisesti esitellä häntä, vaan siksi, että hänen avullaan voin kätevästi näyttää erilaisia SL-ympäristöjä. Sarjan alussa Minhilda on työpöytänsä ääressä kokovalkoisessa skyboxissa, mutta sarjan edetessä Minhilda ja koko sarja saavat lisää värejä ja tausta muuttuu symbolisena esimerkkinä Second Lifen monipuolisuudesta. Ties millaisessa riemunkirjavassa fantasialoodassa ollaan viimeisessä osassa!

Sarjan tekeminen on kiehtovaa ja samalla aika pelottavaakin. Tiedän hyvin, että se mitä valmiiksi koostan, saattaa vaikuttaa siihen innostuuko tai vakuuttuuko katsoja Second Lifesta; ymmärtääkö katsoja mikä maailmassa viehättää ja miksi toiminta siellä parhaimmillaan on myös reaalieloa rikastavaa. Onneksi apunani ovat loistavat haastateltavat, monet SL-konkareita jotka ovat innostuneita omasta työstään ja toiminnastaan.

Jaan machiniman tekemisen kahteen eri osaan. Kuvauksien suunnitteleminen ja itse kuvaukset Second Lifessa ovat yksi osa, toinen osa tapahtuu leikkauspöydällä. Koska teen sarjaa ilman käsikirjoitusta, saatan huomata leikkausvaiheessa että tarvitsen välikuvaa siitä ja tästä… joten palaan takaisin Second Lifeen. Metodi sopii minulle, antaa mahdolliisuuden improvisoinnille, mutta on kieltämättä hieman hidas verrattuna machinimaproduktioihin, joihin on olemassa tarkka käsikirjoitus ja kuvaussuunnitelma. Tällaisia töitä on tekeillä kaksi, aiemmin mainitut musiikkimachinimat kalifornialaiselle laulaja-lauluntekijä Beth Thornleylle. Työryhmämme sai Digidemo-tukea musiikkimachinimoille, musicnimoille, toteutamme Bethin biisit Still can’t hide ja Done. Lisäksi suunnittelen jonkinlaisena hupiproduktiona Marilyn Monroe -tribuuttimachinimaa. Marilynin hahmo on jo rakennettu ja stailattu ja käsikirjoitus perustuu Marilynin kuuluisiin lainauksiin, erityisesti tähän:

“I’m selfish, impatient and a little insecure. I make mistakes, I am out of control and at times hard to handle. But if you can’t handle me at my worst, then you sure as hell don’t deserve me at my best.”

Jos siis näette minun liikkuvan Second Lifessa Marilynina – tai jonain muuna kuin “omana itsenäni” – olen töissä!

(Kuvan saa klikkaamalla isommaksi!)

Does my butt look too BIG? from Minni Niemelä on Vimeo.

Sain hämmentävää palautetta Yle Tulevaisuus Labille tekemästäni Kummitustalo-machinimasta. Avattareni takamus kuulemma heiluu holtittomasti puolelta toiselle ja on NIIN ISO, että täyttää koko ruudun ja kaikki muu jää sen varjoon. Lisäksi avattareni kävelee liian pornosti.

Kyseinen avatar on alter egoni. Olen tehnyt sen itseäni muistuttavaksi, vaikka se ei missään nimessä ole 100 % minä. Tunnistettavia piirteitä ovat lyhyt, punaruskea tukka, isot, pyöreähköt silmät, leveähkö nenä ja erittäin hoikka varsi – real life -mittani ovat 157 cm/49 kg. Kohtalaisen kurviton pötkylä on myös avattareni ja siksi olin hiukan hämmästynyt tästä arse-kommentista, varsinkin kun vielä ihmeteltiin miksi olin luonut itseäni edustavalle avattarelle muodokkaan J Lo -pepun.

Asia piti tietysti tarkistaa. Olinko todella kasvattanut persukseni kokoa ja tehnyt siitä häiritsevän ison?

Tosiasiassa avattareni peppu on normi-Second Life-peppua huomattavasti pienempi. Takamuksen kokoa säädellään edit appearance -tilassa butt size -liukukytkimellä jonka säätövara on 0-100. Avattareni butt size on aina ollut 30, varsin kohtalainen siis. Syy sen “isouteen” saattaa olla siinä, että yritin tehdä pepustani realistisen: kenelläpä yli nelikymppisellä kahden lapsen äidillä se ei hieman roikkuisi? Pystypeppuaikani ovat valitettavasti ohitse, maa vetää puoleensa tiukkojakin pakaroita. Kun nyt katson Kummitustalo-peppua, se tosiaan ikävästi viistää maata… pahoitteluni, jos olen aiheuttanut katsojille traumoja.

Mutta! Jossain vaiheessa olen ilmeisesti järkiintynyt ja nostanut pyllyäni niin että se muistuttaa paremmin parikymppistä peppuani. Katsokaapa vaikka oheinen videopätkä. Alussa peppuni on nelikymppinen, minuuteissa 00.15 se kiinteytyy. Puin tarkoituksella samat housut jalkaani, joten vertailu on helppo tehdä.

Porno kävelyni sen sijaan… vaikea rasti, tämä naisavattaren kävelyhomma. Second Lifen peruskävely on varsin epäluonnolisen näköistä tikutusta  ja siksi kukaan itseään kunnioittava avatar ei sellaista käytä. Kävelyn ja muun liikehdinnän säätelemiseen on olemassa erityisiä HUDeja, joihin on valmiiksi ladattu animaatioita tai staattisia poseja. Kummitustaloa tehdessäni käytin ilmaista animation overrideria, jonka valitsin kokonaisuuden perusteella. Kävelyni ei ehkeä ollut paras mahdollinen, mutta mikään ns. sexywalk se ei ollut, saati sitten porn walk. Pidin kyseisestä kävelytyylistä lähinnä sen vuoksi, että avattarella oli vetävä, pitkä askel – sellainen on minullakin. Jos peppu heiluu, mitä sitten? Eikö avattaren/naisen peppu saisi heilua?

Jo ennen kommentointia olin sijoittanut uusiin liikeanimaatioihin. Luonnollisia liikeanimaatioita on melko vaikea löytää, erityisesti jos haluaa niiden olevan persoonallisia ja ei-kovin-sexyjä. Valtaosa naisille suunnatuista animaatioista ovat joko ylitsevuotavan söpöjä ja tyttömäisiä tai superseksikkäitä. Kiersin kaikki isoimmat animaatiokaupat ja vasta noin neljännestä löysin sopivia liikkeitä, mm. uuden kävelyn, joka uuden, kiinteämmän pepun kanssa ei liene liian “porno”. Tosin, täytyy tunnustaa, että haluan kävelyni kaikesta huolimatta olevan naisellista, ei mitään harpontaa tai tikutusta.(Erilaisia kävelyjä vertaileva pätkä tulossa kenties myöhemmin…)

Arse-episodi kertoo ainakin siitä, että katsoja, joka ei tunne Second Lifea eikä ole nähnyt liikkuvia avattaria, kiinnittää huomiotaan seikkoihin, joita ei itse tule edes ajatelleeksi. En todellakaan halua, että tekemieni machinimojen sisältö jää pornosti pyörivän peppuni jättimäiseen varjoon – mutta en toisaalta hyväksy myöskään ajatusta siitä, että hieman keinahteleva kävely tuomitaan pornoksi tai että ihan taatusti normikokoinen peppu leimataan “liian isoksi”. Ulkonäköpaineita ja muutosvaateita, IRL ja virtuaalimaailmassa. Huih.

Avattareni peppu saattaa vielä muuttua. Avatar-pyllyjä pitää joskus myös suurennella ja pienennellä sen mukaan miten ne istuvat vaatteiden kanssa. Ollapa tässäkin todellisuudessa liukukytkin… Vaan kun ei ole, tykkään omasta pepustani niin paljon että postaan siitäkin kuvan. Olkaa hyvät, ihka-aito (huomenna) 43-vuotias takamus.

Uutta avatarta on hauska rakentaa. Tai ei, en rakenna avattaria, minä vain muokkaan ja säädän. Käytän pohjana muokattavissa olevia perusavattaria, siitä sitten pikkuhiljaa kutistetaan, levennetään, venytetään… kunnes avatar näyttää sellaiselta kuin sen haluaa näyttävän. Ihon ja hiusten etsiminen on tärkeä vaihe: hyvänkin avattaren saa pilalle rumalla iholla ja törkeillä hiuksilla. Käytän vain laatukamaa, yleensä melko tunnettujen suunnittelijoiden ihoja ja hiuksia, ja osaan etsiä ja haalata niitä myös varastoon ja ilmaiseksi. Sponsorisopimuksia en ole vielä solminut, ehkä pitäisi?

En ole aikaisemmin yrittänyt tehdä avatarta mallin mukaan. Selasin biisintekijämme promokuvia ja päätin niiden perusteella nostaa avattaren ominaisuuksiksi muutamia asioita: hyvin vaalea iho, tummat, luonnolliset hiukset, isot silmät ja ei kovin näkyvää meikkiä. Keikkakuvista löytyi myös kuva kultakoristeisesta takista – ja mihin törmäsinkään eräässä SL-muotiblogissa: kultakoristeiseen military jacketiin! Se oli tietysti pakko hankkia. (Alla oleva on nopea räppäys ja ei-viimeistelty, koru ja paita menevät todennäköisesti vielä vaihtoon.)

Aiemman machiniman päähenkilöt käppäilivät läpi koko pätkän samoissa arkireleissään, tekeillä oleva musiikkimachinima tulee olemaan tässä mielessä paljon suuritöisempi, koska sen jokainen kuvauspaikka (5 kpl) vaatii täysin erilaiset vaatteet, itse asiassa kokonaiset hahmot, koska myös iho vaihtuu useimpiin, kenties kampauskin.  Hahmoilla ja rooleilla leikitteleminen tukee tarinaa, joka tiivistetysti kertoo siitä että ihminen ei voi ikuisesti paeta ja piiloutua ikäviltäkään asioita, vaan ne on kohdattava.

Uuden machiniman suunnitteleminen on jo täydessä vauhdissa. Kyseessä on siis musiikkimachima, jonka teemme amerikkalaiselle singer-songwriter Beth Thornleylle.

Käsikirjoitus on valmis. Osa kuvauspaikoistakin on jo löytynyt. Minni, joka on stailannut kaikki machinima-avattaremme, on tehnyt jälleen hienoa työtä.  Minnin stailaama naispääosaa esittävä avatar on vetävän näköinen mimmi, joka näyttää tietysti myös laulajattarelta itseltään.

Kuvakäsikirjoitus muotoutuu koko ajan. Edelliseen machinimaan teimme suhteellisen tarkan kuvakäsikirjoituksen josta sitten poikettiin, syystä ja toisesta, välillä paljonkin. Kuvausmateriaalia kertyi runsaasti, mutta niin kertyi oppia ja kokemustakin. Tulevassa machinimassa osaamme välttää jo yhtä jos toista karikkoa. Yksi asia jota ensimmäisen machiniman jälkeen pidän tärkeänä, on kohtausten kuivaharjoittelu ennen varsinaista kuvaamista.

Luulen, että tälläkin kertaa storyboardista tulee aika tarkka ja myös tällä kertaa käy niin, että tarvittaessa poikkeamme siitä. Joka tapauksessa nyt työn alla oleva machinima on hiton paljon haastavampi ja suuritöisempi kuin ensimmäinen.

Minulle musiikkimachiniman tekeminen on todella mieluisa projekti. Olen kasvanut musiikkia kuunnellen ja bändejä diggaillen. Musiikki tuo lohtua silloin kun kaikki on vaikeaa. Musiikki on vahvasti mukana elämän iloissa. Parhaimmillaan hyvä musiikki vie kepeisiin sfääreihin milloin ja missä vain.

Minä siis olen Helmi Stoorin Hel eli Heli. Tarkoitukseni on kirjoittaa tähän blogiin erityisesti machinimasta ja machiniman tekemisestä. Itseni tuntien voi kuitenkin käydä niin, etten malta olla kajoamatta esimerkiksi asioihin jotka liittyvät kirjoittamiseen noin yleisesti.

Taustastani hiukan. Kirjoittaminen on aina ollut osa elämääni. Olen opiskellut journalistiikka (sekä mediakulttuuria ja sosiologiaa) Tampereen yliopistossa ja luovaa kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Olen tehnyt töitä toimittajana, ollut mukana kirjoittamassa sketsisarjaa radioon ja käsikirjoitusta lastenelokuvaan. (Käsi)kirjoitus ideoita olisi paljonkin, aikaa kirjoittamiselle huomattavasti vähemmän.

Vuosi sitten en ollut kuullutkaan machinimasta. Tutustuin siihen Second Lifen ja Minnin kautta. Kovin montaa kone-elokuvaa ei meikäläisen tarvinnut katsoa kun mielessä alkoi kyteä ajatus oman tekemisestä. Minnillä oli samansuuntaisia ajatuksia ja eipä aikaakaan kun mietimme millaisia machimoja voisi tehdä, ja mihin tarkoitukseen niitä voisi tehdä.

Ensimmäinen yhteinen machinimamme on siis valmis ja seuraavan käsikirjoitus tekeillä. Töitä teemme ihan tosissamme, mutta rennolla fiiliksellä. Hauskaakin meillä on.

KIL on ollut aika lailla hiljainen viime ajat, johtuen erinäisistä muutoksista elämässä. Nyt keula on kääntynyt ja vauhti lisääntyy. Blogiin liittyy mukaan vanha ystävä, joka saa esitellä itsensä itse tarkemmin ekassa postauksessaan. KIL muuttuu yhden ihmisen henkilökohtaisesta blogista työryhmän blogiksi. Työryhmällämme on nimikin, Helmi Stoori (Heli & Minni). Voi olla että myöhemmin myös blogin nimessä tapahtuu jokin muutos.

Tunnemme ystävän kanssa reilun parinkymmenen vuoden takaa. Kun nykyään pidämme päivittäin yhteyttä internetissä, tuolloin  tutustuimme internaatissa, jossa opiskelimme mm. tiedotusoppia.  Olimme aika lailla mustatukkaisia, muutenkin mustanpuhuvia  ja ajoittain angstisia ja vihaisia nuoria naisia. Kikattelevia kyllä myös. Suunnitelmat olivat suuret, mutta osaaminen ja keskittymiskyky ei ihan riittänyt toteuttamaan ideoita.

Nyt on toisin.  Löysimme toisemme uudelleen keski-ikäisinä perheenäiteinä. Sama hullu huumorintaju ja ymmärtäminen lähes puolesta sanasta on tallella ja pikkuhiljaa huomasimme, että tässähän voisi yhdessä jotain tehdäkin. Olemme päässeet aika hyvään alkuun: alkuvuoden aikana olemme osallistuneet machinimakonseptilla pitchauskissaan (Digidemo) ja tehneet yhdessä ensimmäisen machinima-pätkämme (3.29″). Suunnitelmia on jonoksi asti. Toimimme toisillemme hyvänä palloseinänä, viimeksi eilen kehitimme ihan tyhjästä uuden musiikkimachiniman käsiksen, tosta noin vaan, puhelimessa, toinen lenkillä, toinen pesutuvan ovella. Yksin kun puurtaa, ideat jäävät helposti tyngiksi, ystävän kanssa ideoita pallotellessa ne laajenevat kuin pullataikina ja ihan huomaamatta.

Blogiin on luotu uusi kategoria machinimalle ja postauksia lienee sinne tulossa myös englanniksi. Paljon on vireillä ja tekeillä, avaudumme pikkuhiljaa:)

Aikaa viime postauksesta on kulunut, nyt on taas aika aktivoitua.

Edellisen postauksen stoori jumii, mutta en suinkaan ole hyllyttänyt sitä.  Opiskelu sen sijaan on ihan jäissä, damn. Mitähän voisi päätellä siitä, että minulla on tällä hetkellä kolme tutkintoa työn alla… ei varmaan mitään kovin hyvää. Kaikki tapahtuu liian hitaaaaaasti ja joissain asioissa olen riippuvainen myös muiden ihmisten aikatauluista.

Ihan toimetonna en ole ollut, yhtä ihan uutta juttuakin on tullut opiskeltua. Machinimaa, kone-elokuvaa. Fiktiokäsikirjoituskoulutus ei mennyt hukkaan: sieltä saamani pitchausopit varmasti auttoivat pääsemään palkinnoille Digidemo-skabassa parisen viikkoa sitten. Pitchasin työryhmämme Helmi Stoorin konsepti-ideaa työnimellä  “Machinimaa muksuille ja murkuille”. Ihan järkyn naivi nimi, mutta se nyt vaan kuvastaa täydellisesti konseptiamme.

Uskomme ideaan ja siihen että se on toteutettavissa ja ennen kaikkea – myytävissä. Tällä hetkellä työn alla on toinen filkka, perustuen Edith Södergranin Tuska-runoon. Kuvaamme Second Lifessa ja vaikka kokonaisprosessi onkin miljoona kertaa kevyempi perinteiseen elokuvaan verrattuna, esivalmistelut on tehtävä huolella myös virtuaalissa kuvattaessa. Käsis, kuvaussuunnitelma, kuvauspaikkojen etsiminen, casting. Casting tarkoittaa tällä kertaa sitä, että rukkaamme itse kaikki tarvitsemamme hahmot (kolme kpl). Koska avattaret eivät varsinaisesti näyttele, pienimmätkin yksityiskohdat ovat tärkeitä, koska oikein valittuna ne tukevat tarinaa.

Hahmojen stailaaminen on minulle jo ennalta tuttua, olenhan tehnyt SL:ssä myös ns. avatarstailausta. Kuulostaa älyvapaalta hommalta ja ehkä olen hieman edellä aikaani, mutta kun avattaret yleistyvät, uskon että palvelulle on kysyntää. Kaikilla ei todellakaan ole aikaa humputella virtuaalissa, osa tulee sinne ihan oikeasti tekemään töitä – näin vaikkapa eri oppilaitosten opettajat, jotka virkansa puolesta hyödyntävät Second Lifea, jossa oppilaat voivat olla fyysisesti missä vain ja silti luokka/kurssi on ikään kuin yhdessä tilassa.

Virtuaaliolemuksella on tärkeä merkitys, sanoisin jopa että tärkeämpi kuin reaalimaailmassa. Eleet ja ilmeet (emotions, gestures) puuttuvat avattarilta ellei niitä erikseen käytä (mikä on IMHO tylsää ja aikaavievää), joten avattaren olemus on ainoa viestin sanojen (local chat, IM) tai puheen (voice chat) lisäksi.

Tämän päivän to do -listallani roikkuu vielä hommia, edelliseen liittyen. Sorvin ääreen siis, jatkoa seuraa.

Minulla on idealista stooreista ja ideoista jotka haluaisin kirjoittaa. Yksi niistä käynnistyi vihdoin ja viimein tänä kesänä. Hioin aiemmin luotua rakennetta, keräsin aineistoa, kirjoitin alun, noin 15 liuskaa. Nyt olen palannut aineiston pariin, kypsyttelen ja seulon. Tavoitteena on romaani, kahdella aikatasolla liikkuva. Itse tarina – se alkoi elää kirjoittaessa ja melkein kirjoittaa itse itseään.

Yrityssuunnitelmat hautuvat myös, odotan innolla että pääsen niitä testaamaan. Uskon vahvasti pariin juttuun, lama tai ei!

Second Life -kirjoittaminen on myös yhä suunnitelmissa, erilaisia mahdollisuuksia kyllä olisi, mutta kyse on ajankäytöstä. Luen paljon SL-aiheisia blogeja – varsinkin SL-muotiblogit ovat varsin kiinnostava ilmiö. Ne jakaantuvat karkeasti low budget/freebies-blogeihin ja  high fashion/virtual haute couture -blogeihin.Seuraan molempia, mutta en ole vielä innostunut perustamaan omaa;)

Töllöstä juuri hiljattain tullut dokumentti  Second Lifesta oli niin kamalaa skandaalihöttöä, että huh. Jos itse olisin nähnyt joskus vastaavan pätkän Second Lifesta, en koskaan olisi sinne mennyt. Dokumentin virtuaalimaailma oli mauton ja yksipuolinen, kun taas se SL-maailma jossa minä pääasiallisesti liikun on virikkeellinen ja kaunis. SL on paljon muutakin kuin aikuisten suhdesekoilutanner jollaisena se dokumentissa esiteltiin. Toki siellä VOI syntyä myös suhteita, koska sitä tapahtuu kaikkialla missä ihmiset toisiaan kohtaavat, mutta mahdolliset suhteet ovat useimmille ikään kuin sivutuotteita.

Kesän aikana olen lukenut kaksi loistavaa kirjaa. Toinen on Petroniuksen Satyricon ja toinen Michel Houellebecqin Halujen taistelukenttä. Ensimmäinen on hupaisa klassikko, yllättävän moderni, jälkimmäinen taas synkkä, mutta omalla tavallaan hauska.

Sinulla on ollut elämä. Oli hetkiä jolloin sinulla oli elämä.  Et tietenkään muista sitä hyvin, mutta siitä on valokuvia. Se tapahtui luultavasti nuoruudessasi tai pian sen jälkeen. Kuinka suuri elämänjanosi silloin olikaan! Elämä tuntui olevan täynnä tutkimattomia mahdollisuuksia. Olisit voinut ruveta iskelmälaulajaksi tai lähteä Venezuelaan.

Kolmas tätä kesää leimaava kirja on Roberto Savianon Gomorra. Mafian valtakunta. Piipahdin heinäkuussa Napolissa ja oli melkoisen valaisevaa lukea Savianon kirja visiitin jälkeen; moni Napolissa nähty ja koettu asia avautui uudella tavalla kirjan lukemisen jälkeen. Itse pidin Napolin tunnelmasta ja rähjäisyydestä enkä osannut pelätä, paljon mainostetut taskuvarkaatkin pysyttelivät piilossa. Silti kaupungissa aisti selvästi tietynlaisen jännittyneisyyden – sitä on vaikea kuvailla. Kenties napolilaisten eläväisyys ja kiihko korostuu koska kuolema on siellä aina läsnä – se on läsnä historiassa (Pompei ja Vesuviuksen uhka) ja nykyisyydessä (camorra). Jos napolilaisuus ja paikallinen elämänmeno kiinnostaa, suosittelen luettavaksi myös Suvi Hännisen Jyväskylän ylipiston etnologian laitokselle tekemää gradua Veren teatteria. Napolilainen kansanusko San Gennaron kultissa.