Tunsin napakan syyllisyyden pistoksen, kun luin Tuhat sanaa -blogin Tuijan merkinnän verkkoidentiteeteistä, jossa hän kertoo listanneensa minutkin sen yhden prosentin joukkoon, jotka aktiivisesti tuottavat nettiin sisältöjä. Olisin ollut tästä maininnasta kovin ilahtunut vaikkapa pari vuotta sitten, mutta juuri nyt se ihan pikkuisen ahdistaa, koska en jaksa/ehdi olla aktiivinen millään foorumeilla ja kaikki blogini ovat täysin retuperällä tätä yhtä lukuun ottamatta… ja tämäkin on luotu ensisijaisesti minun itseni muistikirjaksi.
Mistä sitten johtuu etten enää bloggaa niin aktiivisesti? Kirjoitan niin paljon muuta sisältöä, etten kai vain jaksa kirjoittaa enää blogimerkintöjä. Olen blogannut aktiivisesti vuodesta 2002 – se tekee kuusi vuotta yhtäjaksoista bloggaamista. En usko lopettavani koskaan ihan kokonaan, koska blogi on myös yhteydenpidon väline ja tiedonvälityskanava, mutta voi olla, että vanhat blogini pikkuhiljaa vain hiipuvat pois. Kenties jotain uutta tulee tilalle. Kenties ei.
Huomaan muuttuneeni myös entistä sisäänpäinkääntyneemmäksi mitä enemmän minulla on sosiaalisen median välineitä käytössäni. Totaaliähky ilmenee niin, että suljen kaikki kanavat. Ei tietenkään fiksua, pitäisi olla sosiaalinen, pitää yhteyttä, luoda uusia kontakteja jne. jne. Tai sitten ei. Juuri nyt olen siinä vaiheessa, että pitää vain istua ja kirjoittaa. Yhteydenottojen aika tulee myöhemmin. Mutta salliiko kiivastahtinen webbikakkonen tällaista ajoittaista erakoitumista? Vieläkö pääsee porukoihin mukaan jos on ensin tuppisuuna offlinessa kaksi kuukautta?
Äh, vastaan itse itselleni teinisti että ihan sama. Sosiaalisten härpättimien kuuluu olla kivoja elämää rikastuttavia juttuja, ei ahdistusta aiheuttavia suoritusvälineitä.Olen istunut niin paljon koneella viimeisten vuosien aikana että ajoittain kotoa poistuessani todella ymmärrän mitä tarkoitetaan, kun käsketään hankia elämä. Elämä koneen läpi suodatettuna on erilaista elämää kuin elämä tuolla jossain… Käyttäliittymä nimeltä tosielämä on aika erikoinen, jopa riemastuttavan tuore kokemus: “Hei, ihanks totta, että ihmiset voi tolleenkin, vaikka tavata toisiaan kasvokkain ja jutella ja nähdä toistensa ilmeet. Hurjaa!”
Vapaana kirjoittajana minun on myös priorisoitava aikani. Jos pitää valita käytänkö aikani kirjoittamiseen, josta saan varmuudella rahaa tai kirjoittamiseen, josta mahdollisesti saan rahaa tai kirjoittamiseen, josta en ainakaan saa rahaa, kaksi ensimmäistä ajavat kirkkaasti kolmannen, eli bloggaamisen, ohi.
Verkkoidentiteetistä sen verran, että tunnistan kyllä asiat joita Tuija ansiokkaasti on listannut, mutta en koe että minulla olisi kummoista, ainakaan tarkoituksella luotua verkkoidentiteettiä. Jonkinlaista verkkomainetta on kai silti tullut hankituksi, koska ei ole mitenkään harvinaista, että ihmiset tunnistavat minut nimeltä ja tietävät minusta asioita, joita olen verkossa puuhastellut tai joista on verkossa kerrottu. Viimeksi uudessa koulutuksessa tapasin ihmisen, joka tunnisti minut nimeltä, koska olimme olleet samalla listalla. En tullut kysyneeksi johtuiko tunnistaminen mieleenpainuvasta etunimestä vai jostain muusta.
Raah, no ei kyl ollut tarkoitus saada aikaan sellasta tunnetta että jotain, mitä on aikaisemmin tehnyt, pitäisi loputtomiin jatkaa. Sori! Mä luulen et toi sun kymmenvuotinen nettiaktiivisuus on nyt lunastanu sulle pysyväisjäsenyyden nettiaktiiveihin, että relaa rauhassa
MariKoo kirjoitti just hyvin otsikolla Henkilöbrändi syntyy toiminnasta, siteerasi Kirsi Pihaa: “Olen aika varma, että ihmiset, jotka saavat todella suuria asioita aikaan, eivät ehdi miettiä omaa brändiään”
Eli mä pitäisin tän henkilöbrändi-sanan tiukasti teoreettisessa viitekehyksessään, luentosaleissa ja noin, enkä ottaisi siitä paineita IRL. Mut jotain sanastoa tarvitaan kun näistä asioista keskustellaan.
Tuija
26. 09. 2008