En sitten muistanutkaan kuinka kamalaa tämä tosipuurtaminen on. Tähän saakka gradun kirjoittaminen on ollut pilipalihommaa, lastenleikkiä, kevyttä kenttäpuuhastelua. Mitä pidemmälle elokuun kalenterissa mennään, sitä kiivaammin kirjoitan ja luen ja kirjoitan ja yritän ajatella, ja sitä kamalammaksi muutun kanssaeläjille.
On pakko olla itsekäs jos aikoo saada yhtään mitään valmiiksi. On kovettava äidinsydän ja vetäydyttävä työhuoneeseen, vedettävä jopa ovi kiinni perässään. Annettava tiukka komento: “Häiritä ei saa ellei pää ole kainalossa!”
Tätä edessä vielä kolme viikkoa. Onneksi lapsilla on isäkin.
PS. Salaa kuitenkin nautin tästä ja jaksan, koska tiedän miltä tuntuu, kun homma vihdoin on paketissa.
Kommentoi merkintää