Anja Snellman on puhunut kirjojen dekkarisoitumisesta, mikä pulpahti minulle mieleen heti aamutuimaan. Eilen näin, kun eräästä toimistorakennuksesta kannettiin poliisimaijaan teipillä (harmi kun en ehtinyt tiirata oliko se poliisiteippiä) suljettua laatikkoa, tänään saman toimistorakennuksen edessä seisoi vihreä pakettiauto, jossa lymyili kaksi luihun näköistä miestä. Kuvittelin jo yhden ampumisen ja parit takaa-ajot ja teatraaliset kuolemat, kunnes hoksasin lopettaa: hyväanjasentään, minähän dekkarisoin jo elämäänikin! Puolustuksekseni totean, että kyllä minä aika usein käyn myös ihan vain tylsähköä dialogia päässäni.
Kirjoittamisen perusopintojen ajalta (vuonna 1995-96) muistan ilmiön jota voisi Snellmanin hengessä nimittää seksuaalirikollistumiseksi. Jos romaanikässärissä, novellissa, synopsiksessa yms. ei ollut raiskausta, insestiä tai pedofiliaa, se ei ollut vakavasti otettavaa kaunokirjallisuutta. Seksiä ei jutuissa juurikaan harrastettu, seksistä ennemminkin kärsittiin. Virkistävää sinänsä, siis se harjoittamattomuus. Itse olen ajatellut toteuttaa metafiktiota - josta muuten opiskelijakollega tekee gradua – kaikissa tulevissa suurromananeissani siten, että kun seksikohtaus lähenee, kirjan tyyppi kääntyy kohti lukijaa ja sanoo, että “Seis! Olen k-k-k-kyllä sitä mieltä, että jopa fiktiivisellä hahmolla saa olla edes jokin osa-alue josta kukaan ei kirjoita!”
PS. Anteeksi, jos olette ne miehet siinä pakussa. Oikeasti en nähnyt oletteko luihun näköisiä vai ihan tavallisia pulliaisia.
PSS. Jännittää: joudunkohan nyt poliisin estolistalle, kun jutussa mainitaan pahoja sanoja…
Kommentoi merkintää