Kirjoituspöytä ilman laatikoita

Olen lukenut Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkelin, Amerikan ihmemaan ja viimeisimpänä Liitupölyä, joka kertoo myös kirjallisuuden ja hieman kirjoittamisenkin opettamisesta. Kirjan loppupuolella McCourt kirjoittaa ilmiöstä, jota sivusimme hiljattain myös Luovan kirjoittamisen ohjaus -kurssin verkkokeskusteluissa, siitä seikasta, että kirjoittava ihminen kirjoittaa alati, jos ei paperille, niin ainakin päässään.

Te kirjoitatte joka hetki, koko elämänne. Jopa unissanne te kirjoitatte. Kun kävelette tämän koulun käytävillä, tapaatte ihmisiä ja kirjoitatte koko ajan ajatuksissanne.

ja

Haaveilu, toivominen, suunnittelu: kirjoittamista kaikki, mutta teidän ja kadunmiehen välinen ero on siinä, että te, hyvät ystävät, tarkkailette ajatuksianne, luonnostelette kirjoitusta päässänne, haette siitä olennaisia piirteitä ja kirjoitatte sen sitten paperille. Olette ehkä parhaillaan suuren rakkauden tai surun kurimuksessa, mutta siitä huolimatta tarkkailette hellittämättä. Olette itse oma materiaalinne.

McCourtilla itsellään kesti vuosikymmeniä siirtää pääkirjoitukset paperille.

Kids were asking me about my life, and I would dole out a few anecdotes, and they kept saying, “Oh, you should write a book. You should write a book.” And I thought I should write a book, and I was trying. And every summer I would try to write the book and you need — You can’t do it. It’s like running a marathon. You can’t say, “Oh, I’m going to run the marathon.” You have to, nine months in advance at least, start training. And it’s the same thing with writing. You have to get the rhythms, and you have to, above all, find the voice, and it took me all those years, not until I retired. But I had the material. That’s the main thing. The material was circling around my head and lying there in my notebooks waiting to be tapped.

(Frank McCourtin koko haastattelu audio- ja videoleikkeineen)

Jospa Kirjailijaliitto onkin ihan väärässä arvioidessaan jäsenikseen pyrkivien tuotannon määrää ja plaatua. Jospa heidän tulisi mittauttaa ja arvioida kirjoitusta jo hakijoiden pään sisältä. Äkkiäkös joku tiedemies rakentaa valheenpaljastimen kaltaisen kojeen, joka mittaa kaiken pääkirjoituksen puolen liuskan tarkkuudella: “Kirjailijakokelas kirjoitti vuorokauden aikana seitsemäntoista A4-liuskaa, mukaan lukien outoja actionseikkailuja sisältänyt uni ja pari konfliktiksi katsottavaa tilannetta, joita kokelas kirjoitti päässään ennen niiden tapahtumista ja vielä pitkään niiden jälkeen. Toteamme kuitenkin, että alle 20 liuskan päivävauhti ei vielä riitä osoittamaan hakijan täysiveristä kirjailijaluonnetta. ”

Meillä tietokirjailijoilla on niin paljon helpompaa. Periaatteessa noin 200 sivua julkaistua tietotekstiä riittää jäsenyyteen. Jo kahdella ensimmäisellä kirjallani tienasin sivuja 136 + 120 ja pääsin jäseneksi. Tylyä matematiikkaa, joka ei tietenkään kerro sinänsä mitään tietokirjan sisällöstä tai tasosta.

Merkintä lisätty 03. 02. 2008 at 12.37 ja kuuluu luokkaan/luokkiin: Kirjoittaminen, Luettua. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can leave a response, or trackback from your own site.