Norpatti piirtää auki tunnelmani. Liian paljon ideoita ja toteutettavaa, liian vähän itsekuria ja aikaa. Itsekuri löystyy, mitä enemmän on ideoita, koska tekisi mieli tehdä vähän kaikkea.
Tavallaan samasta asiasta, ajankäytöstä ja ajan arvosta, kirjoittavat myös Reko ja Tina Lundán joka rivillään koskettavassa kirjassa Viikkoja, kuukausia. Mitä tehdä, mihin keskittyä kun aikaa ei enää ihan oikeasti ole? Lundán toteaa sairastuneen Akin suulla, että aivokasvain on Jumalan kosto: Aki on käpertynyt itseensä ja omaan uraansa ja tehnyt töitä liikaa minuuttiaikataululla. Auts, sattui kipeästi.
Kun päähänkin vielä sopivasti koskee jo toista viikkoa, kirja ei ole kevyttä luettavaa. Oma pääkipuni tosin taitaa johtua siitä, että vanha pöytäkoneeni sanoutui irti tehtävästään 3-4 vuoden palveluksen jälkeen ja olen siitä saakka tehnyt töitä läppärillä. Kannettava ei ole paljon kirjoittavan ihmisen kone: koska näppiksen on oltava sopivalla kirjoitusetäisyydellä – en osaa kirjoittaa kädet suorina – koneen näyttö on auttamatta liian lähellä silmiä ja ne rasittuvat, vaikka kuinka säätäisi asetuksia himmeämmiksi.
Ja täällä mä vaan jaarittelen, vaikka pitäisi olla jo kirjoitustyömailla.
Meidän pitäis tavata, olis (aavistelen) yhteisiä tavoitteita ja hinkuja yhteiskunnassa ja muutenkin. Aavistelen. Soitella ainakin. Heitä meili!
EVE
Eve Mantu
05. 11. 2007