Kirjoituspöytä ilman laatikoita

Ihan ensin pitää tarkentaa, että kun puhun stressistä, tarkoitan jotain helposti käsiteltävää ja poistettavaa, en sairaudeksi muuttuvaa tilaa.

Kun työ on vaiheessa, joka vaatii vain istumalihaksia ja kärsivällisyyttä, stressaannun, koska työ ei etene yhtä nopeasti kuin aivot vaatisivat. On hermostuttavaa pysytellä juuri kirjoitettavassa kiinni, hyppäämättä asioiden edelle, vaikka tulevaakin on kevyesti hahmoteltava. Vähän kuin juoksisi ratajänistä kiinni, mutta jos menee liian lähelle, kompastuu ja matka tyssää siihen.

Stressini ilmenee levottomuutena, käsi-ihottumana ja unen ja valveen rajamailla tapahtuvana “haamukirjoittamisena”. Lisäksi hermostun helposti, varsinkin sekametelistä ja älämölöstä – ja sitähän lapsiperheessä riittää. En ole kirjoittaessani mikään maailman ihanteellisin äiti, joten meillä on varoitussignaalisysteemi: vedän työhuoneen oven kiinni, kun kaipaan täydellistä rauhaa.

Tällä hetkellä pienetkin irtiotot tekevät hyvää. Vartin neulontatuokio, joogavenyttely, kahvituokio, jonka aikana luen jotain ihan muuta kuin lähdekirjallisuutta – se kaikki auttaa keskittymään ja jaksamaan. Olen onneksi oppinut taukojen ja kunnon levon merkityksen, enkä enää tunne syyllisyyyttä vaikka en painaisi 12 tuntia putkeen. Ei se määrä, vaan laatu.

Huomaan puhuvani kirjoittamisesta joskus kuin urheilusuorituksesta: viimeistely on sujunut hyvin, kunto on hyvä, teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää.

Merkintä lisätty 17. 07. 2007 at 10.51 ja kuuluu luokkaan/luokkiin: Kirjoittaminen. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can leave a response, or trackback from your own site.