Vaihdoin eilen toiseen kirjoitustyöhön. Etukäteen hieman jännitin miten vaihdos sujuu, mahtaako henkiseen siirtymiseen työstä toiseen kulua liikaa (kirjoitus)aikaa, pääsenkö nopeasti kiinni työn rytmiin.
Vaihdos sujui höyhenenkevyesti. Työ tuntuu toiseen verrattuna suorastaan helpolta, vaikka ihan tosissani uurastinkin ja tuotin tekstiä useita liuskoja.
Tälle päivälle paineita luo se, että ahkeroiden takaan itselleni ainakin osittain vapaan viikonlopun. Olen aikataulussa, mutta se on erittäin tiukka. Löysäilypäiviiin ei ole varaa, kesä tai ei.
Kiitos, että julkaisit tämän blogin. Tavanomaisen itsekeskeisistä syistä kiittelen: kun tutustun merkintöihisi, tutustun paremmin myös omaan kirjoittajuuteeni.
Uskon, että tämä blogi on kokonaisuutena tulevaisuudessakin arvokas dokumentti kirjailijan työstä 2000-luvun alussa. Siitä voi jopa oppia jotain.
Minä olen lukemistani merkinnöistä oppinut sen, että MINÄ EN OLE KIRJAILIJA. Ehkä ikä joskus muokkaa luonnettani ja työskentelytapaani sellaiseksi, että tuohon työhön pystyisin, mutta olen selvästi onnistunut jo vuosien ajan käyttämään oman kirjoittajanlahjani siihen, mihin se (riittää?) sopii: journalismiin. Prosessi, jossa haen, omaksun, tulkitsen ja välitän tietoa, on ehkä jotain sukua sille, miten teet sen omassa työssäsi, mutta monta kertaa suoraviivaisempana, yksinkertaisempana ja nopeampana.
Journalisti puristaa tuoremehua, kirjailija panee mallasviskiä. Journalisti avaa sateenvarjon, kirjailija rakentaa talon.
En väheksy omaa työtäni. Ei se yhtä tärkeää ole kuin maanviljelijän tai kotiäidin työ, mutta ei ihan tarpeetontakaan. Se on vaihtelevaa, stressaavaa ja kivaa, ja sopii ihmiselle, joka on suorittaja mutta ei perfektionisti.
Työpaikan(!) vessassa (!!) törmäsin muuten tänään Elämäntarina-lehteen, muistelen että numero oli 2/2007. Siinä oli kaksi kirjoittamista ja kirjailijuutta käsittelevää juttua, jotka voisivat kiinnostaa sinua: Taija Tuominen kirjoitti kirjailijoiden yhteisöllisyydestä vastapainona kirjailijan yksinäisyyden myytille ja Essi Kummu kuvasi ristiriitaisia tunteitaan kirjansa ilmestymisen hetkellä.
Työstä toiseen hyppäämisen vaikeuden koin itse tänään. Vaikeus ei koskenut sisältöä vaan välinettä.
Menin juttukeikalle “tämänhän minä hoidan rutiinilla” -elkein, mutta pian huomasin että rutiinini on muuttunut siitä, kun viimeksi tein lehteen kirjoittavan toimittajan työtä. Haastattelukysymyksiä, vastausrepliikkien käyttöä ja jutturakennetta miettiessäni oletusarvoksi nousi päässä koko ajan radio. Vaikka uutisjuttu on uutisjuttu, tulosta on peräti erilaista laskea merkeissä kuin sekunneissa. (Liuskoissa laskemista en uskalla edes ajatella – nostan hattua taidollesi ja kumarran syvään!)
Meirämmuari
14. 07. 2007
Kiitos pohdinnoistasi! Minä ihailen hyvin tehtyjä juttuja ja juttuideoita, mutta omat (lehti)juttuni jäävät kokonaan tekemättä: myyntipuoleen tyssää. Enkä tiedä jaksaisinkokaan enää toimittajan työn kuluttavuutta, se on niin kovin sosiaalista ja nopeaa. Tavallaan kyllä nautin siitäkin puolesta, mutta hitaampi tahti tuntuu sopivan minulle kuitenkin paremmin.
Kirjoitit:
“Journalisti puristaa tuoremehua, kirjailija panee mallasviskiä.”
Valitettavasti kustantamojen vaatimalla tahdilla töistä ei vielä mallasviskiä tule, korkeintaan olutta;) Omassa tahdissaan jos kirjoittaisi, saisi kenties sitä viskiäkin, mutta saisiko koskaan pulloon asti?
minni
14. 07. 2007