Kirjoitin eilen toisaalle ammatinvalinnasta ja keskittymisvaikeuksista, jotka lisääntyvät samassa suhteessa ulkona surraavien ruohonleikkureiden kanssa. Oli hämmästyttävää lukea melkein heti perään Grafomaniasta, että joku/jotkut tekevät oikeasti töitä ulkona. Aina kun olen kokeillut, työstä ei oikein tule mitään. Päätä särkee kun yritän siristellä näyttöä, wlani ei tarvittaessa toimikaan ja jos toimii, akku loppuu. Hiekkaa lentää näppikselle. Jos taas käytän perinteistä kynä & paperi -menetelmää, tuuli heiluttelee ärsyttävästi lehtiön sivuja. Muurahaiset kävelevät kynällä, kärpäset ja ampparit häiritsevät korvan juuressa tai joku tulee keskeyttämään juuri kun pääsee vauhtiin.
Sisätiloissa siis. Itseruskettavaa purkista peittämään kirjoituskesän aiheuttamaa kalvakkuutta. Se on turvallisempaakin. Illalla, kun työt ovat purkissa ja iho ei enää pala, luontoilmiöistä voi nauttia rauhassa.
PS. Vai onkohan tämä puhtaasti lajikysymys? Tietokirjailija tarvitsee aika usein myös kirjoittamisen aikana tietoa, tai ainakin minä tarvitsen. Tykkään tarkistella asioita saman tien kirjoista, papereista, netistä. Esimerkiksi erään tämänhetkisen työni taustamateriaalin raahaaminen ulos nurmikolle olisi miltei pyhäinhäväistys!
Olihan kiintoisa juttu. Kovin tutulta vaikuttavat aatoksesi.
En usko, että ulkona kirjoittaminen on lajikysymys, ehkä enemmänkin luonnejuttu. Minä en pysty oikein edes lukemaan ulkona. Ulkotila on minulle muutenkin enemmän sitä ulkomaailman ihmettelyä, uteliaisuutta, siellä jonnekin pyrkimistä ja siinä seinättömyydessä elämistä. En osaa esimerkiksi maata auringossa tai istua puistonpenkillä tai verannalla kuin jonkin sekunnin.
Talon (seinien) sisällä tehdään sitten henkilökohtaisia, ikiomia hämärähommia, kuten kirjoitetaan (asiaa tai fiktiota), luetaan, puidaan ihmisjuttuja, tehdään ruokaa ym.
Katja
06. 07. 2007