(Otsikko EI viittaa kässäreiden sisältöön!)
Jätin tänään yhden käsikirjoituksen. Maanantaina aloitan turbovaihteella toisen kässärin kanssa, joka on tähän saakka hautoutunut ja odottanut vuoroaan.
Loppurutistus oli tälläkin kertaa aivan hirveä. Vielä kuukausi sitten olin toivoton, viikko sitten epätoivoinen. Vaikka ajoittain tuntui, että käsikirjoitus ei kasva eikä etene mihinkään suuntaan, istuin sinnikäästi kuin homekasvu työtuolillani ja paahdoin menemään. Loppuviikoiksi asetin itselleni liuskatavoitteet joissa pysyin – hurraa! Tuskaa se oli, välillä vain kiemurtelin, ja tuntui kuin jokainen kappale, jokainen lause, olisi pitänyt nyppiä esiin hohtimilla. Tai pinseteillä. Kyllä niin on, että perslihaksia ja silmälihaksia tietokirjoittaminen vaatii: silmälihaksia siksi, että on luettava tekstiä niin putkelta kuin paperiltakin. Ja olisi tietysti oltava aikaa sulauttaa sitä.
Myös lehmiä on pääkopassani kouhottanut ja ammunut. Lehmät ovat asioita, joita tekstiään varten on tutkittava, ja joista lopulta tiristyy itse tekstiin vain tonkallinen maitoa tai pelkkä maitopisara. Nyt yritän karistella lehmät päästäni ja unohtaa koko käsikirjoituksen edes muutamaksi viikoksi. Muokkausvaiheessa joudun siihen jälleen palaamaan.
Viimeksi muokkausvaihe tuli minulle täydellisenä yllätyksenä. Naivisti luulin, että se mikä DL-päivänä palautetaan, on se mikä painosta ulos tulee. Nyt osaan jo odottaa muokkaustyövaihetta ja tiedän, että työsarkaa vielä piisaa. Mutta olisinko jo oppinut sen verran, että ei aivan niin paljon kuin aikaisemmin? Sen verran uskallan ammattiylpeästi sanoa, ettei käsikirjoitukseni ihan pelkkiä luurankoja jättövaiheessaan ole, kyllä ne asiaan vihkiytymättömän silmissä vaikuttavat varmaan ihan kokonaisilta ja valmiilta.
Kommentoi merkintää