Tänään huomasin jälleen olevani tilanteessa, jossa selvitin toimeentulokuviotani, ikään kuin etsin oikeutusta sille, että olen “vain” kotona ja “vain” kirjoitan, saamatta siitä varsinaista rahallista korvausta. Tai saanhan minä toki jotain, mutta tekijänennakot eivät ole kummoisia, eikä apurahoillakaan elä, ainakaan sillä yhdellä, jonka sain. En kuluttanut koko apurahaa kerralla, vaan säästelin sen taskurahaksi itselleni usean kuukauden ajaksi. Jotain pientä silläkin rahalla on saanut, joka sentti on tullut tarpeeseen.
Minulla on apurahahakemuksia vetämässä nytkin. Kun ensimmäinen kirjani julkaistaan, minulla toivottavasti on jo uusi apuraha tilillä ja uusi kirja työn alla. Ellei, otan käyttöön kakkossuunnitelman, “plän biin”. Se on se, että on kehiteltävä kaikenlaista rahanarvoista työtä ja tointa ja samalla yritettävä kirjoittaa toista kirjaa. Se on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Tuon mallin huonoin puoli on se, että työ hidastuu ja viivästyy kohtuuttoman paljon mikä venyttää pinnaa. Pidän enemmän tiukoista rutistuksista, projektinomaisista duuneista.
Selvyyden vuoksi, lajini on käytännön tietokirjallisuus. Proosaa haluaisin hauduttaa vielä hieman pidempään. Toisaalta, molemmat lajit vaativat ennen muuta tiukkaa keskittymistä itse asiaan, ja se on vaikeaa, jos on muista töistä kovin väsynyt.
Kommentoi merkintää