Kirjoituspöytä ilman laatikoita

Ajoittain tulen siihen ikävään johtopäätökseen, että olen kertakaikkisen veemäinen ihminen. Yksinkertaisesti ilkeä ja itsekäs, muista ihmisistä kovin piittaamaton. Ajoittain olen myös syvästi myötäelävä, kykenen tuntemaan sympatiaa ja ainakin omasta mielestäni ymmärtämään toista ihmistä. En ole edes kovin kateellinen ihminen – mikä muuten johtuu itsekkyydestä, koska mitäpä kadehtimista täydellisellä ihmisellä olisi – ja iloitsen, jopa liikutun aidosti ihmisten kokemista iloista ja huippuhetkistä.

Onko kirjoittaminen kehittänyt minussa veemäisyyttä vai veemäisyys ajanut kirjoittamaan?

Veemäisyys , uteliaisuus ja hämäävä sosiaalisuus ovat hyvä yhdistelmä kirjoittajalle. Kaksi viimeksimainittua päästävät ihmisten likelle, ensimmäinen takaa sen, että ihmisiä pystyy tarkkailemaan aina hieman ulkopuolisena.

Runoilija Matti Paavilainen puhui Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulutuksessa usein kirjoittavan ihmisen deprivaatiosta, jonkun ihmisen tai tunteen puutteesta ja kaipuusta. Mikä se olisi minulla? Läheisyyden kaipuu, ei fyysisen, vaan henkisen läheisyyden kaipuu ja pelko. Läheisyys ei ole minulle varsinaisesti vaikeaa, mutta haluan annostella sitä itse. Joskus sitä on liikaa, siitä tulee täyteen, haluaa vetäytyä, kaipaa yksinäisyyttä, vapautta, sitä ettei ole kuin hyvin harvoista riippuvainen eikä yhdellekään ylimääräiselle velvollinen mitään koskaan milloinkaan.

Merkintä lisätty 15. 08. 2005 at 16.49 ja kuuluu luokkaan/luokkiin: Kirjoittaminen. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can leave a response, or trackback from your own site.