Neljäs kirjani (Nettideitit – uusi onni verkosta?) on taittoversiona edessäni, korjausten jälkeen se lähtee painoon ja pätkähtää myyntitiskeille helmikuussa. Jälleen kerran on tapahtunut jonkin sortin ihme, kun pienestä, hassusta ideasta on kuoriutumassa kirja. Jokin palikka on päässäni vinossa, koska yhä uudelleen haluan lähteä kirjansynnyttämisen kovaan rääkkiin mukaan. Sillä ei rikastu, se vie tuhottomasti aikaa, raastaa hermoja ja aiheuttaa pettymyksiä.
Mitään järkeähän kirjojen kirjoittamisessa ei ole. Ainakaan tässä muodossa. Populäärien tietokirjojen kirjoittaja ei sijoitu oikeastaan mihinkään kategoriaan: en ole taiteilija, en edes asiantuntija. Olen toimittaja ja kirjoittaja joka nyt vain sattuu kirjoittamaan silloin tällöin kirjoja. Pitäisi tietysti muistaa olla ylen onnellinen että sitä saa tehdä – moni ei pääse koskaan edes kokeilemaan – mutta suhtautumiseni julkaisemiseen ja kirjojen kirjoittamiseen on aina ollut niin proosallinen ja vailla glitteria, että en kovin usein muista heittäytyä polvilleni kiittämään onnesta joka minua on kohdannut. Jokaisen kirjan jälkeen olen vannonut että ei tätä lajia enää koskaan, mutta kun mahdollisuus uuden kirjan tekemiseen tulee, unohdan kaiken ja raapustan nimen sopimuspaperiin intoa täynnä. En osaa selittää hulluutta millään muulla kuin kirjaprojektin haastavuudella josta saan hurjat kicksit: tyhjästä aloittaminen, kokonaisuuden suunnitteleminen ja kokoaminen ja kirjoittaminen… se vaan vie. Olen addiktoitunut. Kaipaan jo nyt uutta kirjaprojektia.
Suomen Tietokirjailijoilta ilmestyi juuri julkaisu Asiantuntija vai julkkis? Tietokirjallisuus ja tietokirjailijat mediassa. Toistaiseksi olen vain selannut kirjaa, mutta jo pelkästään sen nimi herätti ajatuksia. Olen kirjoittanut kaikki kirjani toimittajana ominaisuudessa, en asiantuntijana, ja suhteeni julkisuuteen on ollut kohtalaisen tiukka. Olen kieltäytynyt järjestelmällisesti esimerkiksi kaikenlaisista vastakkainasetteluista ja väittelyistä, joihin minua on joskus yritetty saada mukaan. Jos ja kun olen antanut haastatteluja, olen suosinut sellaisia, joissa ei tarvitse esiintyä naamalla. Pääasiassa minun ei ole tarvinnut vaivautua edes haastatteluihin, koska suurin osa kirjojani käsittelevistä jutuista on ollut lyhykäisiä puffijuttuja tai arvioita. Pariin isompaan juttuun olen lupautunut kuvattavaksi, kerran jopa lasten kanssa, mutta tuolloin luotin lehteen, ammattikuvaajaan ja jutun toimittajaan. Suostuin ko. juttuun tarkan harkinnan jälkeen ja euron kuvat silmissä kiiluen, siis kirjamyyntiä edistääkseni, juttu kun ilmestyi juuri sopivasti kirjan ollessa tuore. Kustantamot eivät panosta markkinointieurojaan pikkutekijöihin, joten jos itse ei ole vähäisimmässäkään määrin aktiivinen, kukaan ei välttämättä edes tiedä että olet juuri julkaissut jotain. Myös kirjojen julkaisutahdista minulla on katkera esimerkki: jokin kirjani – ehkä kakkonen – ei päässyt edes kustantamon kirjamessutiskille, koska se oli liian vanha esiteltäväksi. Ilmestynyt noin puoli vuotta aikaisemmin.
Maaria Lingon kirjassa on yksi määritelmä jonka tunnistin heti vaikka siinä puhutaankin kirjailijoista yleisemmällä tasolla, ei vain tietokirjailijoista.
2000-luvun ihannekirjailija on monialainen kirjoittamisen ammattilainen (…) Vapaan kirjailijan ihanteen rinnalle on noussut “postmoderni ammattikirjailija”, jolle taide ei ole enää elämän ja kuoleman vaan pikemminki ammatillinen kysymys.
Jotenkin näin. Minähän myös huoraan, ts. kirjoitan tilauksesta (lähes) mitä tahansa enkä osaa tuntea siitä edes häpeää. Miksi tuntisin, jos teen työni aidosti innostuneena kustakin projektista ja niin hyvin kuin pystyn.
Sen sijaan tunnen jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, että en markkinoi itseäni ja kirjojani tarpeeksi. Olen ensimmäisen kirjan julkaisemisesta lähtien pohdiskellut kirjojen ekirja- ja lukulaiteversioita, omakustanteena julkaisemista, julkaisuoikeuksien myymistä uudelleen etc. Tuppaa vaan olemaan niin, että kun kirjan saa käsistään pois, haluaa hetken vetää happea ja keskittyä ihan muihin asioihin ja hupsis – äkkiä kirjoittamansa unohtaa, tulee muuta ajateltavaa, uusia projekteja. Hiljattain luin lapsilleni ääneen Snadien stadia, koska muistin että kirjassa mainittiin paikka josta he kyselivät. Hakemiston avulla oikea luku löytyi ja luvusta mielenkiintoinen tarina, mutta jäin jonkinlaisen hämmennyksen valtaan, koska teksti ei herättänyt minkäänlaisia muistikuvia sen kirjoittamisesta. Ihan yhtä hyvin olisin voinut lukea jonkun toisen kirjoittamaa kirjaa. Todennäköisesti en edes tunnistaisi omaa tekstiäni jos sopivan epäselvä palikka eteen lyötäisiin.
Kirjoitustyö vaatii luovuutta, mutta olen silti valtavan tylsä puurtaja, minusta ei irtoa mitään romanttista eikä glamouria. Herään, keitän kahvia, avaan koneen, mesetän, pelaan Bejeweled Blitzia, paukutan ja muokkaan paukuttamaani. Siinä se. Tai no, ei ihan… se luova osuus tuppaa leimaamaan koko elämää: kerään aineistoa tiedostaen ja tiedostamattani koko ajan, mietin rakenteellisia ratkaisuja, kirjoitan mielessäni, tarkistan tyhmiä juttuja. Kaikki tämä saa minut käymään välillä sellaisilla ylikierroksilla, että kierrosluvun tasaaminen käy sekin työstä. Kiivaimpaan ideointi- ja kirjoitusvaiheeseen liittyy lisäksi se rasittavuus, että tekeminen synnyttää uutta tekemistä ja uusia ideoita. Pääni on pahimmillaan kuin lankahamstraajan neulekori: sieltä vyöryy keriä ja langanpätkiä sekavana, monivärisenä vyyhtinä.
Tällaisessa tilassa ei ole mukava törmätä siihen että kirjoittamista ei pidetä työnä. Vaikka kirjoittaisin kahdeksan tuntia päivässä, en oikeasti tee mitään. Toinen asia joka kyllästyttää on se, että lähes jokainen pystyisi samaan “jos vain olisi aikaa”. Tai jos “viitsisi”. Siinäpä juuri se ero, viitsimisessä. Mikä kullekin on tärkeää, mistä saa nautintoa. Verratkaa kirjan kirjoittamista avioseksiin: sitäkin harrastaa jos kokee suhteen tärkeäksi ja ylläpitämisen arvoiseksi, sen eteen on tehtävä uhrauksia ja otettava aikaa, ihan erikseen, ei vain odotettava että jonain kauniina päivänä päähän ei enää koske.
Uusi kirja? Se on tietenkin loistava! Paras suositus tähän mennessä lienee se, että pitkään aviossa ollut lukija olisi halunnut itsekin päästä kokeilemaan nettideittailua. Oma kenttätutkimustyöni näkyy kirjassa siten, että aiheeseen oli helppo eläytyä – mutta henkilökohtaista nettideittailuhistoriaani kirja ei sisällä.
Nettideitit – uusi onni verkosta?

Mainosta myös omaa sivuasi