Kirjoituspöytä ilman laatikoita

Wohoo, aiempia postauksia lukiessani huomasin että en ole muistanut täällä elvistellä iisakinkirkon valmistumista. Marraskuussa 2011 sain vihdoin ja viimein, noin viiden näyttötutkintoistunnon jälkeen läpi audiovisuaalisen viestinnän erikoisammattitutkinnon, osaamisalana käsikirjoittaminen ja konseptisuunnittelu. Minulla näyttö painottui nimenomaan tuohon jälkimmäiseen, konseptisuunnitteluun, josta kenties merkittävimpinä näyttöinä Digidemo-osallistumiseni ja niissä palkituksi tulemiset.

Näyttötutkinnot olivat mielenkiintoisia tilaisuuksia. Paikalla oli jokaisella näyttötapaamisella viisi alan ammattilaista jotka arvioivat osaamistani ja näyttöjäni kolmessa eri kategoriassa:

• 1) käsikirjoittamisen ja konseptisuunnittelun suunnittelu ja ilmaisu
• 2) käsikirjoittamisen ja konseptisuunnittelun työmenetelmät ja -välineet
• 3) käsikirjoittamisen ja konseptisuunnittelun tuotantoprosessit ja -ympäristö

Mikäli oikein olen ymmärtänyt, ko. tutkinto on kohtalaisen harvinainen ja yleensä sen saavat läpi vain av-alalla (radio, tv, elokuva) vakkaristi työskentelevät. Minä puursin tutkinnon kasaan freena ja erikoisjutuilla, vaikein kohdallani oli luonnollisesti tuo viimeinen osio, mutta lopulta näyttöjä kuitenkin kertyi vaadittava määrä. Mitään selkeää mittaristoahan ei ole olemassa, ei ole listattuna tiettyjä tehtäviä jotka pitää tehdä, vaan osaaminen arvioidaan aina tapauskohtaisesti.

Kun aloitin näyttöjen antamisen 2008-2009, kokenut näyttömestari kommentoi että “olet selkeästi ammattikirjoittaja, mutta käsikirjoittajaa sinusta ei tule vaikka myisit käsiksen Hollywoodiin”. Aha, totesin, verrattain hyvä lähtökohta. Sisuunnuin tuosta sen verran, että päätin todellakin näyttää, eritoten kyseiselle kommentoijalle. Viimeisessä näyttötapaamisessa samainen näyttömestari olikin sitten jo huomattavasti lempeämpi ja kommentoi että minun pitäisi “breikata ulkomailla” ja etsiä itselleni hyvät ja ammattimaiset yhteistyökumppanit. Ihan konkreettisia ehdotuksiakin hänellä oli, enkä ole vinkkejään unohtanut. Taidan vain kerätä tällä hetkellä rohkeutta tarttua taas myös tähän puoleen.

Olen järkytyksekseni huomannut, että en ole kirjoittanut aikoihin. Siis en mitään, en edes blogeja. Identiteettikriisiä pukkaa, kirjoittaminen on kuitenkin se juttu jota olen tehnyt aina, tavalla tai toisella.

Taisin jo jossain aiemmassa postauksessa viitata keskeneräisiin juttuihin. Niistä yksi liittyy gradun taiteellisen osioon, monologinäytelmään, joka valmistui jo maaliskuussa 2009 ja on sen jälkeen maannut muistikulla odottamassa aikaa parempaa. Uskon ideaan edelleen 100 %, nyt pitäisi vain uskaltaa lukea teksti uudelleen läpi, hieman muoks muoks ja sen jälkeen kylmästi ottaa yhteyttä pikkuteattereihin. Jos oikein muistan, minulla on monologista myös keskeneräinen toinen versio, jossa päähenkilön-monologistin seurana on eräänlainen tissijumalatar, Mamma Muliaris. Mahdollisuuksia siis on, sovittaa tekstistä erilaisia versioita.

Päässäni on alustava lista paikoista joiden voisin kuvitella esittävän tissimonologia. Vinkkejäkin saa antaa, jos kellä sellaisia mieleen tulee. Monologitekstiä ei luonnollisesti löydy mistään verkosta, mutta pyynnöstä siihen voi tutustua, ainakin synopsiksena.

Nyt on sitten koettu sekin, että blogitilien ollessa suutarinlapsimaisessa suspended-tilassa, vedin kaksipäiväisen blogikurssin käyttämättä yhtään omaa blogiani esimerkkinä. No, esimerkillisinä blogeina en ole niitä koskaan esitellytkään, mutta on ollut kätevää kun on voinut näyttää kurssilaisille miltä näyttää erilaisten blogialustojen – vuosia toimineiden – sisusta. Käytössäni on ollut Nucleus ja WP (molemmat palvelimelle asennettuina) ja koska nysväämiseen ei ole nykyään aikaa, WP vie voiton. Nucleuksen ongelma on ollut se, että kun softa on pyörittänyt useampia (5-6) blogia ja jokaisen blogin sivupohjat olen käytännössä käsin räätälöinyt php-templaateille (joita useampi, jokaiselle sivun osaselle eri), pienetkin muutokset ovat vieneet kohtuuttomasti aikaa. WP toimii paljon sukkelammin ja on käyttikseltäänkin modernimpi.

Vaikka kaikenlainen FB-suhmurointi ja Pinterestointi ovat vieneet bloggaamiselta (jees, edelleen kaksi geetä) aikaa, blogeja vuodesta 2002, oikeastaan 1999 (kotisivut blogityylillä), pyörittämään tottunut yhtäkkisblogiton on ihan kädetön. Vaikka blogejaan ei päivittäisi, niihin pitää päästä, ne pitää edes nähdä. Huomasin kaipaavani ja jopa tarvitsevani vanhoja blogijuttujani, mikä viittaa siihen että joskus on tullut kirjoitettua jotain asiallistakin.

Blogikurssittamiseni btw on aika lailla säännöllistä, pari kertaa vuodessa heitän työväenopistossa viikonloppukurssin. Parasta kursseissa on se, että omakin into bloggaamiseen palaa ja nousee uuteen roihuun kun näkee kurssilaisten innostuvan ja ideoivan omia blogejaan.

Sealed with a kiss, tämä metamerkintä. Ihanaa olla taas tutussa maisemassa, blogisoftan lomakkeella;)

Bloggaustauko liittyy murrosvaiheeseen, joka duunirintamalla (elämässä?) on käynnissä. Muutamassa vuodessa on tapahtunut paljon muutoksia ja elämä on ollut yhtä sahapintaa. Muutokset ja vastoinkäymiset vievät tietysti energiaa, eikä keskittymiseni juuri mihinkään asiaan ole ollut sitä mihin olen tottunut ja mihin pyrin. Vastoinkäymisten vastapainoksi olen kaivannut vakautta ja tasaisuutta, joten töiden pirstaleisuus on ensimmäistä kertaa muuttunut enemmänkin rasitteeksi kuin rikkaudeksi.

Tällä hetkellä odottelen työvoimatoimiston karenssiajan loppumista ja haen töitä, vaikka ns. oikeitakin, hih. En silti makaa sohvalla syljeskelemässä kattoon, vaan teen satunnaisia freelancer-keikkoja Eezyn kautta (kirjoittamiseen liittyen) ja yritän edistää rästiin jääneitä hommiani, joita riittää…

Kesken on kaksi työtä, joista ei vielä tiedä miksi kääntyvät: totaaliseksi flopiksi vai työvoitoksi. Jälkimmäiseen tietenkin pyrin, koska en ole tottunut luovuttamaan.

Kesken on käsikirjoittamisen ja konseptisuunnittelun EAT. Puuttuva pala on pieni, mutta haastava.

Kesken on julkaistujen kirjojen julkaiseminen e-kirjoina.

Keskeneräisinä kummittelevat kirjaideat päässäni ja koneella, erivaiheisina niitä on 3-4.

Keskeneräisyyksien listaa voisi vielä jatkaakin, mutta yllä tärkeimmät. Jos lista kutistuu edes parilla hommalla vielä ennen vuoden vaihtumista, olen tyytyväinen.

Olen pohtinut myös vakiintumista ja tottumista. Pidän muutoksista, varsinkin jos ne ovat sellaisia jotka itse olen tilannut. Sopeudun supernopeasti ja pystyn helposti kuvittelemaan itselleni hyvin monenlaisia, jopa aivan päinvastaisia elämäntilanteita.

Tämä kirjoitus on ihan yhtä sekava ja pirstaleinen kuin viimeksi kuluneet kaksi vuottani! Jotenkin on kuitenkin sellainen olo, että pirstaleet, repaleet voivat asettua nätistikin yhteen. Kai koen elämän olevan kuin kaleidoskooppi, pienellä liikkeellä kokonaan uudet kuviot…

Vuoden 2010 ensimmäisessä DigiDemo-haussa saimme konseptitukea idealle, jonka nimi kertoo mistä on kyse: Music and machinima=musicnima: virtuaaliympäristössä kuvatut musiikkivideot.

Musiikkimachinima sopii sekä sellaisille artisteille ja bändeille joilla ei vielä ole varaa tehdä varsinaista musiikkivideota mutta myös artisteille ja bändeille, jotka haluavat videon lisäksi jotain extraa. Musikkimachinima on perinteistä musiikkivideota halvempi, nopeampi ja kevyempi: sen voi kätevästi jakaa mm. YouTubessa tai liittää osaksi artistin tai bändin kotisivuja, Facebook-fanisivuja tms. Musiikkimachiniman avulla artisti tai bändi voi mieleen jäävällä tavalla demota musiikkiaan esimerkiksi levy-yhtiöille tai keikkajärjestäjille.

Saimme yhteistyökumppaniksemme kalifornialaisen laulaja-lauluntekijä Beth Thornleyn, jonka kahta biisiä olemme luvan saaneet käyttää musicnimoissamme. Valmiina on ensimmäinen, Bethin uudelta albumilta löydetty kaunis Still Can’t Hide -kappale.

Alunperin tarkoitus oli aloittaa vanhemmalla kappaleella (Done/Glass Eye), mutta Still Can’t Hide, tuttavallisesti SCH, oli jo ehtinyt muodostua jonkinlaiseksi korvamadoksi ja siitä oli lähes pakko aloittaa.

Biisin lyriikat saivat tulkinnan jos toisenkin, mutta lopputulos rakentui kuitenkin sille ajatukselle, että itseään ja ratkaisujaan on turha paeta – minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Machinima-musicnimassa seikkailee pääosassa hieman flegmaattinen ja löysäpipoinen miekkonen – syystä että kyllästyimme etsimään hepulle katu-uskottavaa tukkaa – joka unenomaisesti/pakkomielteisesti (tulkinta vapaa) törmäilee samaan naiseen eri ajassa ja eri paikoissa. Naisavatar rakennettiin alunperin muistuttamaan biisin esittäjää, mutta hän muuntuu moneksi pätkän edetessä: hän on treenikämpällään hengailevan laulajan lisäksi keiju, lehmityttö, scifivamppi ja goottineito. Kuvauspaikkojen valinta ja naisavattaren “stailaaminen” veivät kenties eniten aikaa eikä itse kuvaaminenkaan ollut aivan vaivatonta. Mm. lähes jokaista kohtausta varten valitsimme uuden valaistuksen (Second Lifessa valaistusolosuhteiden säätäminen on helppoa, sadetta saa jos sitä haluaa, ikuinen aurinko paistaa sille joka sen vaihtoehdon valitsee) ja pyrimme myös miettimään kuvakulmia tällä kertaa entistä tarkemmin niin, että jokainen pysäytyskuva olisi kaunis. Tavoitteena oli myös musiikkivideomaisuus, kuvien nopea vaihtuvuus tai ylipäätään liike kuvassa, olipa se sitten avattarien tai kameran liikettä.

Leikkaaminen sen sijaan sujui ennätysajassa suhteessa raakamateriaalin määrään: neljä tehokasta, muutaman tunnin leikkaussessiota yhden viikon aikana ja pätkä oli kasassa. Jos olisimme pitäneet itsellemme tiukempaa kuria kuvauksissa – on liian helppoa jättää kuvaussofta pyörimään – olisimme voineet entisestään kutistaa leikkausaikaa. Mitä enemmän raw footagea, sitä enemmän aikaa kuluu sen läpikatsomiseen ja pilkkomiseen.

Osallistuimme keväällä 2010 AVEKin ja Opetusministeriön järjestämään D2-pitchauskilpailuun, jonka tarkoituksena oli nostaa esiin uusia, digitaalista mediaa hyödyntäviä sisältö- ja palvelukonsepteja. Pitchaus tarkoittaa lyhykäisyydessään idean esittelemistä viidessä minuutissa. Meillä piti kiirettä, koska edes ammattitaitoinen tuomaristo ei juurikaan tiennyt mitä machinima on…

Lopputulos oli kuitenkin paras mahdollinen. Ideamme pääsi 20 palkitun joukkoon ja saimme tarvittavaa lisäuskoa siihen, että muutkin ymmärtävät machiniman mahdollisuudet tuottaa monipuolista sisältöä kohdennetusti eri käyttäjäryhmille.

Ote pitchausrungosta:

Ideamme on tuottaa lyhyitä, maksimissaan muutaman minuutin mittaisia machinima-sarjoja oppilaitoskäyttöön, kohderyhmänä 10-16-vuotiaat lapset ja nuoret. Kukin sarja koostuisi useammasta (5-10 kpl) machinimasta, jotka esittelevät esimerkiksi suomalaista kirjallisuutta (klassikot 1800-luvulta nykypäivään), kultakauden kuvataideteoksia, historiaa etc. Machinimat toimisivat oppimateriaalin tukena sekä keskustelun ja innostuksen herättäjänä. Lisäksi sarja machinima-pätkiä, joissa esitellään tyypillisiä koulukiusaamisen muotoja ja toimintatapoja kiusaamisen vähentämiseksi tai valistetaan seksistä/huumeista/terveistä elintavoista. “Valistusmachinimoista” voisivat olla kiinnostuneita monet kansalaisjärjestöt ja yleishyödylliset yhdistykset.

Machinima on innostava uusi media ja erilaiset 3D- ja peliympäristöt ovat nuoremmalle sukupolvelle jo valmiiksi tuttu maisema. Olemassa olevat machinimafilmit ovat lähes poikkeuksetta joko actionia tai taidetta – meidän lähestymiskulmamme on informatiivisempi, tarinallisuutta unohtamatta. Machinima-lyhärisarjojen avulla muutoin kenties tylsiksi tai vaikeiksi koettuihin asioihin on helppo saada uutta potkua.

Tuska liittyy pitchauksessa esiteltyyn ideaan kirjallisuusaiheisesta machinimasarjasta. Sen toteutustapa oli draamallinen, mutta muitakin lähestymistapoja toki on. Perusajatuksemme konseptin takana on se, että machinima voisi olla virkistävä ja innostava tapa tuoda asioita lähemmäksi nuorta katsojaa – ja lisäksi sen etu on tietenkin tuotannon keveys ja jakelun helppous verrattuna vaikkapa videotuotantoon.

Olemme alustavasti olleet yhteydessä erääseen oppikirjakustantamoon jossa konseptimme on herättänyt myönteistä kiinnostusta. Ajatuksemme oli päästä mukaan oppikirjatyöryhmään ja valmistaa täysin räätälöidysti sarja oppimateriaaleja tukevia machinimoja, mutta kenties suora tie perille on joskus nopeampi… Ja vaikka konsepti on kohdennettu lapsille ja nuorille, idea on laajennettavissa myös muihin ikä- ja kohderyhmiin, etenkin kun vahvuutemme tekijöinä on monipuolinen kokemus sisällöntuottamisesta eri välineille ja eri tarpeisiin. Machiniman etu taas on sen joustavuus: machinimaa voi näyttää luokkahuoneessa tykin kautta tai istuttaa sitä nettisivuille.

Ensimmäinen yhteinen machinima-projektimme oli nimeltään Tuska, joka perustui Edith Södergranin samannimiseen runoon. Halusimme tehdä runoon selkeän tarinan ja toteutimme sen klassisena kolmiodraamana. Nainen, mies, rakkaus… toinen nainen. Tuska hylätyksi tulemisesta, tuska valinnan vaikeudesta, tuska kaiken uuden edessä. Runo on voimakas, mutta emme halunneet tehdä tarinasta silti liian synkkää, vaan korostaa lopun hienoista toiveikkuutta ja tosiasioiden hyväksyntää. Kuoleman vastapainoksi lisäsimme tarinaan myös uuden elämän: hylätty rakastettu on viimeisessä kolmanneksessa raskaana ja jatkaa elämäänsä, todennäköisesti yksin. Myös mies jää yksin, kun toinen nainen purjehtii loppukuvassa kirjaimellisesti kohti uusia rakkauksia. Pateettisuus oli tietoinen valinta, mutta halusimme saada pätkään myös keveyttä ja iloa, jota on sekä ensimmäisessä että viimeisessä kolmanneksessa.

Teimme machinimalle käsikirjoituksen, josta ohessa pätkä (noin 0.59” – 2.02”):

2 TUNNETKO TUSKAN 1
Puolikuva. Jätetty nainen yksin rannalla itkettyneenä. Ilma
harmaa tai hämärtää, alkuilta. Kamera loittonee naisesta.

Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja
suuri. Hän on salaa pusertanut
kätensä nyrkkiin.

2 TUNNETKO TUSKAN 2
Puolikuva. Uusi pariskunta tanssimassa. Kamera kiertää paria
tanssilattialla.

Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon
hymyä itkettynein silmin. Tuska
antaa meille kaiken tarvitsemammme

2 KUOLEMAN MAAHAN
Uusi pariskunta rannalla auringon (kelmeän) laskiessa.

hän antaa meille avaimet kuoleman
maahan, hän työntää meidät portista
sisään kun epäröimme vielä.

2 TUSKA KASTAA
Välikuva palavasta tulesta.

Tuska kastaa lapset ja valvoo
äitien keralla ja takoo kaikki
kultaiset vihkisormukset.

2 TUSKA HALLITSEE
Uusi pariskunta kaupungilla. Kävelevät käsi kädessä. Ohi
kulkee entinen tyttöystävä, raskaana.

Tuska hallitsee kaikkea. Hän
silittää ajattelijan otsaa, hän
kietoo korun himoitun naisen
kaulaan.

2 SEISOO OVELLA
Lähikuva miehestä joka katsoo entisen rakastettunsa perään.

Hän seisoo ovella miehen tullessa
rakastetun luota.

Jos vertaa käsikirjoitusta valmiiseen, huomaa ettemme noudattaneet käsikirjoitusta aivan pilkulleen, improvisoimme työn edetessä kuvausteknisistä syistä johtuen tai siksi, että yksinkertaisesti keksimme käsikirjoituksesta poikkeavan ratkaisun kuvatessamme. Osa muutoksista syntyi vasta leikkauspöydällä. Voitokas fiilis syntyi siitä, että pystyimme ratkaisemaan kaikki ongelmat ja toteuttamaan tarinan lähes sataprosenttisesti sellaisena kuin halusimme, vaikka liikkuvia osia olikin aika lailla: avattarilla käytetyt animaatiot, miljöön lavastaminen ja sopivien kuvauspaikkojen etsiminen, ääni (runo luettuna taustalla), musiikki. Tarinan rytmitys syntyi luontevasti: se jakaantuu kolmeen osaan jotka runosta erottuvat selvästi ja joita musiikkivalinnat korostavat.

Ennen kuvauksia pohdimme avatarhahmoja aika tavalla ja päätimme lopulta tehdä pääparista melko arkisia. Toisen naisen upeus oli sekin tietoinen ratkaisu – hän on melko tyypillinen Second Life -vamppi, jonka kauneuden oli tarkoituskin korostaa arkisen parin hajoamista. Kuka nainen voisi kilpailla fantasiahahmoa vastaan? Fantasiaelementti näkyy loppupuolella myös siten, että uusi pariskunta on neko-asusteissa, ts. kissaeläimen korvissa ja hännissä, kun he kuhertelevat kultaisella saarella. Vastapainoksi hylätty nainen zoomailee varastossa olevaa vauvansänkyä rikkinäisissä farkuissa ja kulahtaneessa t-paidassa.

Tuskan tekeminen antoi uskoa siihen, että machinima todella taipuu lähes mihin tahansa. Koska Tuskaa tehdessämme emme olleet vielä kovin kokeneita kuvaajia, päätimme unohtaa ylimääräiset kikkailut ja efekteillä leikkimisen ja pitäytyä perinteisessä kerronnassa. Ratkaisu on virtuaaliympäristössä myös valtaisa haaste ja riski, koska liike on helposti kömpelöä ja eleet jäävät väkisinkin niukoiksi – avattaret harvemmin ovat varsinaisia luonnenäyttelijöitä. Kuvakerrontaa pitää yrittää tukea rytmiikalla ja pienillä valinnoilla.

Tuskan tekeminen oli innostavaa ja hauskaa ja opetti huikean määrän asioita. Ensisijaisesti opimme tietysti sen, että yhteistyömme on hedelmällistä ja sujuvaa, mutta myös sen, että kameraa pitää muistaa käyttää monipuolisesti. Jos Tuskasta olisi tehty making of Tuska -pätkä, sen teemabiisi olisi ehdottomasti ollut Beach Boysin I Get Around.

Varokaa vaihtuvia teemoja ja yleistä sekavuutta – innostuin pitkästä aikaa vaihtamaan sivupohjaa, mutta olen tietysti niin nipo, että mikään ei käy sellaisenaan eli säätötoimenpiteet vievät aikaa. Erinäisistä plugineista huolimatta myöskään kaikkien merkintöjen uudelleen luokittelu ja tunnistemerkkaaminen ei suju ihan käden käänteessä, julkaistuja postauksia kun on kertynyt noin 150.

EDIT 13.9. 2011: Sekavuus jatkuu, mutta bloggaamista on ollut jo ikävä eli aihelista on kasvanut pitkäksi. Tulossa ainakin Second Life -juttuja ja kokemuksia luovan alan yrittäjyydestä.

Blogit ovat paljon muutakin nettipäiväkirjoja. Tutustutaan blogimaailmaan, opitaan hyödyntämään blogien erilaisia mahdollisuuksia ja perustetaan oma blogi. Lisäksi blogin tunnetuksi tekeminen ja muut sosiaalisen median työkalut (mm. Facebook, Twitter) blogien apuna ja rinnalla.

• 1. Blogit lukuina, tietoina, kertomuksina ja linkkeinä. Johdatus rönsyilevään ja monipuoliseen blogimaailmaan.
• 2. Miten ja kenelle kirjoittaa? Miten lukijat löytävät blogin? Ideoidaan uusia blogeja, tutustutaan siihen miten blogi käytännössä perustetaan.
• 3. Millaista sisältöä blogiin? Miten ja kenelle kirjoittaa? Avoimuuden ja kommentoinnin merkitys.
• 4. Blogin jakaminen, linkittäminen, tunnetuksi tekeminen ja seurattavuuden optimointi.

Kolmas vetämäni blogikurssi takana, ajatukset vielä kurssissa ja sen kehittämisessä. Yo. kuvaus on työväenopiston kurssikuvauksesta napattu esittelyteksti ja jotakuinkin noinhan ne kurssit ovat rakentuneet. Ensimmäisen pidin Oulunkylässä enmuistamilloin, kaksi viimeisintä ovat olleet Herttoniemen Silkkikutomolla otsakkeen Sosiaalinen media: Blogi alla. Molemmista kursseista saatu palaute on ollut suorastaan hämmentävän hyvää ja kurssit täynnä tai lähes täynnä, mutta parantamisen varaa on aina.

Kurssin suurin haaste on se, miten jakaa käytännön opastuksen ja blogien/bloggaamisen taustoituksen osuudet. Kaksipäiväisellä viikonloppukurssilla tämä on vielä kohtalaisen helppoa: karkeasti olen jakanut kurssin niin, että ensimmäisenä päivänä tutustutaan blogikulttuuriin, toisena päivänä käydään tarkemmin läpi sitä miten oman blogin luominen tapahtuu. Kovin yksityiskohtaiseen ja henkilökohtaiseen neuvontaan aika ei millään riitä, ja mieluummin koetankin luoda blogeista/bloggaamisesta innostavaa yleiskuvaa, jonka pohjalta kurssilainen voi omin päin tutustua julkaisualustoihin ja rohkaistuu – toivon mukaan – niitä myös käyttämään. Tavoite ei ole että jokainen kurssilainen perustaa kurssin aikana oman blogin, enkä siihen erityisemmin ole kannustanut. Nopeasti perustetut blogit jäävät usein lyhytaikaisiksi kokeiluiksi koska perusasioita ei ole ehditty miettiä tarpeeksi hyvin ja blogi ei tunnu “omalta”.

Kahden viimeisimmän kurssin kohdalla mietin myös omaa tapaani ohjata ja opettaa. Mitään varsinaisia pedagogisia opintoja minulla ei ole ja sanataiteen ohjaajanakin olen suhteellisen kokematon. Vedän kurssit omalla, rennolla tyylilläni, jossa parasta lienee se, että vankan (blogi)kokemuksen ja näkemyksen lisäksi minulla on tietokirjailijana hiottu taito havainnollistaa ja olla melkoisen ruohonjuuritasoinen. Teorian ja tutkimustiedot piilotan paasauksen sekaan, eikä kalvosulkeisille olisi edes aikaa. Pahimmillaan olen kenties liian rönsyilevä, johtuen siitä, että improvisoin, puhun ns. lonkalta, ja vain totaalisen blackoutin iskiessä – tai kun harhaudun liian kauas alkuperäisestä aiheesta – tarkistan kurssirungosta missä kohtaa olin ja mistä pitäisi jatkaa…

Kahden viikonloppukurssin yhdistelmä saattaisi toimia blogikurssin kohdalla paremmin: ensimmäisenä viikonloppuna bloggaamisen ABC ja syväsukellus blogimaailmaan, toisena viikonloppuna syventävää tietoa ja käytännön harjoituksia. Blogeista on mahdoton puhua viittaamatta muihin some-ilmiöihin, tälläkin kurssilla puhuimme useamman kerran mm. Twitterista ja Facebookista.

Pohdin viikonlopun aikana myös sitä, kuinka sopivaa on käyttää omaa blogikokemustaan ja omia blogejaan esimerkkeinä. Annoin lopulta itselleni synninpäästön tässäkin asiassa: minulla on niin mittava ja pitkä blogiura takana (aloitin laskutavasta riippuen 1999 tai 2002) ja omakohtaista tietämystä lähes jokaisesta esille tulleesta blogi-ilmiöstä (mm. erilaiset blogityypit, blogeilla ansaitseminen, asiantuntijuuden kasvattaminen, erilaiset julkaisualustat, blogien perustamisessa ja ylläpidossa ohjaaminen), että olisin vain tyhmä jos en hyödyntäisi kokemustani. Tarkoitus kun ei ole kuitenkaan esitellä omaa “tuotantoani” vaan nimenomaan havainnollistaa blogien monipuolisia mahdollisuuksia. Tietenkin käytän myös lukemattomia muita esimerkkejä: vaikka omat blogini eivät tällä hetkellä olekaan ykkösjuttuni, vaan tuppaavat jäämään prioriteettilistan häntäpäähän, seuraan edelleen intohimoisesti satoja blogeja ja tartun hanakasti uusiin, mielenkiintoisiin blogituttavuuksiin. Blogit ovat itsejulkaisun saralla ensirakkauteni ja säilyttävät aina taianomaisen “maailma on pieni ja lähes kaikki on mahdollista” -hohteensa. Jos yksikin kurssilainen saa kipinän ja ihastuu tai rakastuu blogeihin, mission completed.

Karo Hämäläinen kirjoittaa makuloinnin väistämättömyydestä. Jos termi makulointi on vieras, sillä siis tarkoitetaan vanhojen kirjojen tuhoamista. Mikä sitten taas on vanha, kas se onkin mielenkiintoinen kysymys…

Pidän itseäni onnekkaana, suoranaisena menestyjänä. Ensimmäinen kirjani julkaistiin vuonna 2006, ja se joutuu tuhoamiskoneeseen vasta nyt. Toinen ja kolmas kirjani, nojaa… niiden kohdalla tehtiin erinäisiä ratkaisuja jotka ovat vaikuttaneet myyntiin ja aivan varmasti nopeuttaneet makulointipäätöstä.

Jos pelastaisin ja ostaisin kaikki jäljelle jääneet kirjani, menisin vararikkoon. Ja ei, se ei johdu niinkään jäljellä olevien kirjojen määrästä, vaan kustantamon tarjoamasta pelastusrenkaasta per kirja. Köyhällä, postmodernilla semitekotaiteilijatietokirjailijalla ei vaan ole varaa vastata suuren ja mahtavan reiluun (köh) tarjoukseen.

Myönnän, en oikein handlaa talousjuttuja. En siis ihan oikeasti tiedä miten paljon kirjojen varastointi maksaa. Pikkupikkuaivoillani olen pähkäillyt, että kyse ei olekaan varastointikustannuksista, vaan siitä, että kirjat vanhenevat. Piste. Uutta on saatava tilalle. Klassikot ja myyntimenestykset ovat asia erikseen, niiden suhteen ollaan kärsivällisempiä. Joskus kakkos- ja kolmoskirjan välissä uskoin vielä siihen, että hyvin tehtyä kirjaa olisi mahdollista vuosien varrella päivittää, nyt tiedän, että näin tapahtuu käytännössä vain hyvin harvan kirjan kohdalla. Jos haluaa ajantasaistaa kirjaa, se on tehtävä omalla kustannuksella.

Olen onnellinen kolmen kirjan oikeuksien omistaja (aivan, oikeudet on pyydettävä takaisin). Kun kustantamon panoksen (taitto, ulkoasu, kansi, usein myös kuvat) tiputtaa pois, jäljelle jää se mistä kaikki alkoi, ts. teksti. Nyt mietin mihin tätä vaivalla ja ajatuksella kerran tehtyä tekstiä lykkään, mitä sille teen, millaiseen muotoon sen puen. Paljon ideoita, erittäin nihkeästi aikaa niiden toteuttamiseen.

En todennäköisesti jaksaisi vaivautua, ellen saisi säännöllisesti palautetta ihan oikeilta kirjojeni lukijoilta, että kirjat ovat jelpanneet ja että ne kiertävät kädestä käteen. Mikä olisi tekijän silmiin kauniimpi näky kuin kahvitahrainen ja hiirenkorville selattu kirja? Siksi ne kirjoitin, siksi tarraan niihin enkä suostu henkisesti niitä makuloimaan.