Kirjoituspöytä ilman laatikoita

Minulla on idealista stooreista ja ideoista jotka haluaisin kirjoittaa. Yksi niistä käynnistyi vihdoin ja viimein tänä kesänä. Hioin aiemmin luotua rakennetta, keräsin aineistoa, kirjoitin alun, noin 15 liuskaa. Nyt olen palannut aineiston pariin, kypsyttelen ja seulon. Tavoitteena on romaani, kahdella aikatasolla liikkuva. Itse tarina - se alkoi elää kirjoittaessa ja melkein kirjoittaa itse itseään.

Yrityssuunnitelmat hautuvat myös, odotan innolla että pääsen niitä testaamaan. Uskon vahvasti pariin juttuun, lama tai ei!

Second Life -kirjoittaminen on myös yhä suunnitelmissa, erilaisia mahdollisuuksia kyllä olisi, mutta kyse on ajankäytöstä. Luen paljon SL-aiheisia blogeja - varsinkin SL-muotiblogit ovat varsin kiinnostava ilmiö. Ne jakaantuvat karkeasti low budget/freebies-blogeihin ja  high fashion/virtual haute couture -blogeihin.Seuraan molempia, mutta en ole vielä innostunut perustamaan omaa;)

Töllöstä juuri hiljattain tullut dokumentti  Second Lifesta oli niin kamalaa skandaalihöttöä, että huh. Jos itse olisin nähnyt joskus vastaavan pätkän Second Lifesta, en koskaan olisi sinne mennyt. Dokumentin virtuaalimaailma oli mauton ja yksipuolinen, kun taas se SL-maailma jossa minä pääasiallisesti liikun on virikkeellinen ja kaunis. SL on paljon muutakin kuin aikuisten suhdesekoilutanner jollaisena se dokumentissa esiteltiin. Toki siellä VOI syntyä myös suhteita, koska sitä tapahtuu kaikkialla missä ihmiset toisiaan kohtaavat, mutta mahdolliset suhteet ovat useimmille ikään kuin sivutuotteita.

Kesän aikana olen lukenut kaksi loistavaa kirjaa. Toinen on Petroniuksen Satyricon ja toinen Michel Houellebecqin Halujen taistelukenttä. Ensimmäinen on hupaisa klassikko, yllättävän moderni, jälkimmäinen taas synkkä, mutta omalla tavallaan hauska.

Sinulla on ollut elämä. Oli hetkiä jolloin sinulla oli elämä.  Et tietenkään muista sitä hyvin, mutta siitä on valokuvia. Se tapahtui luultavasti nuoruudessasi tai pian sen jälkeen. Kuinka suuri elämänjanosi silloin olikaan! Elämä tuntui olevan täynnä tutkimattomia mahdollisuuksia. Olisit voinut ruveta iskelmälaulajaksi tai lähteä Venezuelaan.

Kolmas tätä kesää leimaava kirja on Roberto Savianon Gomorra. Mafian valtakunta. Piipahdin heinäkuussa Napolissa ja oli melkoisen valaisevaa lukea Savianon kirja visiitin jälkeen; moni Napolissa nähty ja koettu asia avautui uudella tavalla kirjan lukemisen jälkeen. Itse pidin Napolin tunnelmasta ja rähjäisyydestä enkä osannut pelätä, paljon mainostetut taskuvarkaatkin pysyttelivät piilossa. Silti kaupungissa aisti selvästi tietynlaisen jännittyneisyyden - sitä on vaikea kuvailla. Kenties napolilaisten eläväisyys ja kiihko korostuu koska kuolema on siellä aina läsnä - se on läsnä historiassa (Pompei ja Vesuviuksen uhka) ja nykyisyydessä (camorra). Jos napolilaisuus ja paikallinen elämänmeno kiinnostaa, suosittelen luettavaksi myös Suvi Hännisen Jyväskylän ylipiston etnologian laitokselle tekemää gradua Veren teatteria. Napolilainen kansanusko San Gennaron kultissa.

Useamman kuukauden hiljaiseloon on ollut syynsä. Ei, ei… ei mitään vakavaa, vain normaalia kelailua käännekohdassa ja myönnettäköön, myös todella intensiivistä oleilua Second Lifessa. Perheenäiti ei voi harrastaa kerralla vain 1-2 asiaa ja minun kohdallani SL-uppoutuminen karsi blogit, sekä niiden lukemisen että kirjoittamisen kokonaan. Olen kakkosmaailmassani edelleen päivittäin, mutta kenties olen oppinut tehokkaammaksi kun nyt tuntuu että blogeillekin voisi jäädä rippunen aikaa.

Viimeksi kun kirjoitin, olin juuri jättänyt gradun. Se on jo julki ja (tieteellinen osa) verkossakin luettavana, enkä enää sitä mieti. Gradun jälkeen ideoin ja kirjoitin treatmentin tv-leffaan, joka muotoutunee vielä sarjaksi. Gradun tissimonologista puolestaan olen väsännyt kuunnelmaa.

Yliopisto-opinnot ovat olleet aika lailla jäissä, jonkinlaista väsymystä on ollut ilmassa sen suhteen… ja Adultan Fiktiokäsikirjoittamisen koulutuskin alkoi uhkaavasti loppusuorallaan näyttää vikatikiltä, kun koulutuksen ohjaajamme sai usean kymmenen muun joukossa potkut ja mm. viimeinen, tärkeä työpajamme peruuntui… mutta siitäkin selvittiin voiton puolle; talosta löytyi paikkaaja/pelastaja vikalle lähijaksolle ja saimme lupauksen korvaavasta pajasessiosta. Syksyllä aiomme jatkaa työpajoja myös omalla porukalla. Nyt teen audiovisuaalisen viestinnän erikoisammattitutkintoa, osaamisalana käsikirjoittaminen ja konseptisuunnittelu. Olen ihan alussa, mutta hommat etenevät…

Kutkutusta aiheuttaa sekin, että olen perustamassa yritystä hyvän ystävän kanssa.Olimme ensin hyppäämässä liikkuvaan junaan, ts. aioimme ostaa valmiin yrityksen, mutta lopulta päätimme tehdä kaiken perusteellisesti alusta pitäen ja ottaa todella asioista selvää. Sitä nyt teemme… hiomme hissuksiin liiketoimintasuunnitelmaa ja teemme markkinointisuunnitelmia, hih… ja usko homman toimivuuteen kasvaa. Meillä on muutama valtti hihassa.

Second Life -maailma on kirjoittamisen suhteen oma lukunsa. Ensinnäkin olen kerännyt siellä materiaalia esseetä varten (yliopistolle) ja toisekseen olen kokeillut itsekin kirjoittamista englanniksi. Minulla on ollut jo yksi pestikin… kirjoitin englanniksi ns. notecards eli infokortteja, jotka avattarelle avautuvat luettavaksi kun hän klikkaa jotain kohdetta tai tuotetta. Tämän lisäksi olen järjestänyt itselleni muotitoimittajan paikan eräässä aloittavassa SL-muotilehdessä, mutta en ole vielä kirjoittanut jutun juttua. Ja koska kuulun useampaankin SL-kirjoittajaryhmään, olen kirjoittanut niihin ajoittain lyhyitä tarinoita. Englanniksi kirjoittaminen on minulle aivan uutta ja vaatii harjoitusta. Sain tosin “virallisen” arvion alan ammattilaiselta, Second Lifessa kirjoittajana ja oikolukijana töitä tekevältä avattarelta, joka oli sitä mieltä että voin vallan hyvin kirjoittaa englanniksi, koska teen vain “tiny grammar errors”. Ja niistähän voi aina päästä eroon!

Mutta nyt töihin… freen parasta työaikaa on viikonloppu… kirjoitettavaa piisaa ja lajiakin voi vaihtaa. Tänään tarjottimella asiatekstiä mittaan kirjoitettuna ja opintoihin liittyen esseetehtäviä annetusta aiheesta mutta vapaasti assosioiden… kenties myös hieman kuunnelmaa…

Unohdin ilmoittaa, että näytelmä on nyt tosiaan valmis ja jätetty. Tavallaan ihan hyvä että jouduin sen tekemään, vaikka se vähän potkikin vastaan aluksi. Nyt gradukokonaisuuteni on juuri sellainen kuin suunnittelinkin, yhteensopiva ja aika hauska. Tieteellinen osio “I make milk - what’s your superpower?” - Imetyskertomukset ja äitien sanataideverkkoryhmä tutkailee imetyskertomuksia ja taiteellinen osio on kaksinäytöksisen monologin verran puhetta tisseistä, rinnoista, daisareista. Näytelmän nimi on Lempitissini, vasen ja oikea.

Monologi on vaikea muoto, varsinkin kun kirjoittaa ylipäätään ensi kertaa jotain jota olisi tarkoitus näyttämöllä esittää. Olen kuitenkin lopputulokseen melko tyytyväinen. Sain ratkottua kaikki eteen tulevat ongelmat, vaikka metodini oli jälleen kerran melkoisen pee edellä puuhun menevää. Se ilmeisesti toimii kaikesta huolimatta kohdallani parhaiten. Pääsen hyvään kirjoitusvireeseen vasta kun luotan omaan intuitiooni enkä kikkaile liikaa. Työn edetessä voin tarkistella ja etsiä tietoa, mutta jos teen sitä jo ennen kuin riviäkään on kirjoitettu, jään pahasti junnaamaan paikoilleni.

Kirjoittaminen oli sitä paitsi hauskaa. Toki ajoittain hankalaa, mutta pääosin mukavaa. Minulla oli koko ajan päässä melko selkeä visio…eikun kuulio… siitä miltä näytelmän pitäisi kuulostaa, ja millainen tunnelma katsomossa kenties olisi jos näytelmä pääsisi näyttämölle saakka.  Näytelmä on sitä mitä parhaiten osaan: melko komediallista tekstiä, mutta vakavalla pohjavireellä.  Joku toimittaja tokaisi kerran juttuni luettuaan minun olevan “naispuolinen Paasilinna”.  En tainnut erityisemmin arvostaa lausumaa tuolloin, mutta nyt alan nähdä sen arvon. Tosiasia kun on, että filosofista ja huiman syvällistä älykkökirjailijaa minusta ei saa tekemälläkään. Viihdyttävän ja ajatuksia herättävän kyllä.

Myöhästyin kuun lopun deadlinesta jonka itselleni asetin, mutta monologi on edistynyt aika lailla sitten viime kuuleman. Ellei olisi ollut pakko välillä kirjoittaa muuta - tv-leffaksi aiotun jutun synopsista ja siihen läheisesti liittyviä juttuja - olisin saanut näytelmän pulkkaan jo aiemmin. Paljon ei enää puutu.

Tulin keräämään tänne apinanraivoa. Sopii hyvin, koska luin eilen Ray Bradburyn Zen sanataiteessa -kirjan ensimmäistä esseetä Kirjoittamisen riemu. Siitä suorastaan purskahtaa silmille kirjoittamisen into ja vimma.

Nyt ovatkin Bradburyt ja zeniläinen suhtautuminen tarpeen, pitää nimittäin sittenkin vääntää gradun taiteellinen osio. Tieteellinen on jo valmis, viittä vaille painettu. Annan itselleni aikaa kuun loppuun, noin kaksi viikkoa. Kirjoitan kaiken tämän ylös siksi, että en enää voi luistaa hommasta nolaamatta itseäni.

Mutta nyt, nyt on unohdettava deadlinet kokonaan, koska, Bradburyn sanoin:

Kirjoittajan pitäisi  näet ennen kaikkea olla - innostunut. Hänen pitäisi koostua kiihkoista ja innostuksista. Ilman sellaista tarmoa hän voisi aivan yhtä hyvin olla persikanpoimija tai kuopankaivaja; Luoja tietää, että näin olisi hänen terveytensä kannalta parempi.

Olen edelleen innostunut alkuperäisestä aiheestani ja sille harkitusta muodosta, monologinäytelmästä, mutta hylkäsin työn siksi, että olin epävarma siitä mihin suuntaan sitä pitäisi viedä. Nyt, osittaisen pakon edessä, kävin jälleen tekstiin käsiksi, sitä on reilut 10 liuskaa, ja kulutin päivän hakemalla uusia suuntaviivoja. Olin hapuillut onneksi oikeaan suuntaan ja ratkonut monologinäytelmän perusongelmia hyväksi havaituilla keinoilla. Joitain yhteneväisyyksiä löytyi ainakin Jonas Gardellin monologinäytelmästä Scheherazade (Viattomuus ja muita kirjoituksia).

Kokeilussa uusi miellekarttaohjelma, selaimella käytettävä Mind42. Vaikuttaa toimivalta peliltä. Helppo käyttää, tai ainakin aloittaa käyttö.

Työn alla on synopsis, tai oikeammin premissin miettiminen ja avainkohtauksen aukikirjoitus, mutta tottahan huomasin heti noin biljoona epäkohtaa aiemmassa synopsiksessani ja kirjoitan siitä nyt kahta erillistä, uutta versiota. Toisessa on vähän toisenlainen kerronnallinen ratkaisu kuin toisessa, kirjoitan nuo nyt valmiiksi ja katson kumpi toimii paremmin. Ainakin ne molemmat istuvat premissiin.

Avainkohtauskin on jo tyrkyllä, mutta etenen hissuksiin.  Josko huomenna pääsisi sitä ruoppaamaan.

Kun pikkuisen tahmasi töiden aloittaminen ankaran joululomailun  jälkeen - valitettavasti aivoni askartelivat muissa kirjallisissa töissä koko joululoman - niin keksin kertakaikkisen nerokkaan tavan huijata itseni työhön. Kuulun postituslistalle, jossa jutustellaan niitä näitä, lista on kuulunut elämääni kiinteästi jo reilun viiden vuoden ajan, ja nyt sain itseni kirjoittamaan, kun muka kirjoitan viestiä listalle: “Hei, viittisittekste lukee tän ja sanoa toimiiko se vai onko kamalaa paskaa?” Nerous piilee siinä, että en tietenkään oikeasti lähetä viestiä. Älkää vain kertoko sitä minulle.

Ja sellainen muistutus, itselleni lähinnä, että kannattaa kirjoittaa vain jos uskoo kirjoittamaansa. Jos itse uskoo, on helpompi saada muutkin uskomaan. En muista kuka on verrannut kirjoittamista kuvanveistoon, mutta juuri siltä se on tänään tuntunut. Tällä hetkellä patsaasta on näkyvissä vain ääriviivat, niin, että jos lopputulos olisi ihmispatsas, vielä ei voisi sanoa edes sitä tuleeko möykystä nainen vai mies.

Olen lomaillut kirjoitustöistä ja opiskelusta, mutta en kirjoittamisesta. Mitään kovin isoa ei ole syntynyt, mutta ei pidäkään. Olen innostunut lyhytproosailusta, pitkästä aikaa.

Tuntuu, etten ole tänä vuonna saanut oikein mitään aikaan, mutta olen kuitenkin. Vuoden alussa ilmestyi kirja, vuoden lopussa viimeistelin gradun esitarkistusvaiheeseen. Tuolla se odottelee koneella että jaksaisin käydä sen vielä kerran läpi ja pistää eteenpäin. Muutamia juttuja vielä lisäilin ja tekstiä muokkasin. Kyllä sen tietää milloin homma on pulkassa, tulee sellainen kevyt ja rento fiilis. Aika lailla sellainen on nyt gradun suhteen.

Kirja sai mukavan vastaanoton, lukijoilta on tipahdellut lämmittäviä kommentteja ja kirjastojen 100 lainatumman listan puolivälin paikkeilla kirja on ollut pitkin vuotta. Virallisista myyntiluvuista ei ole tietoa, mutta sen nyt ainakin tiedän, että äkkirikastumista ei ole odotettavissa. Sellaiseen vaaditaan todella huimat myynnit.

Tuleva vuosi näyttää sekin hyvin opiskelu- ja kirjoittamispainotteiselta ja kiireiseltä. Kevään aikana olisi väännettävä Adultassa oman käsiksen treatment tai eka versio - ei muuten mikään ihan pikkujuttu. Lisäksi yliopistolle pitäisi väkertää aivan mahdottomasti pinnoja että saisin sen hiivatin tutkinnon kasaan.

Juuri nyt lyhyt-lyhyt -proosan kirjoittaminen innostaa enemmän kuin käsikirjoittaminen. Niin aina. Kun pitäisi yhtä, toinen houkuttaa.

Toivon vuodelta sitä, että saisin jonkin kokonaisuuden tai useampia kokonaisuuksia valmiiksi - näytelmän, leffan tai tv-sarjan käsiksen, romaanin, proosakokoelman.

Hyvää, tuotteliasta ja antoisaa vuotta!

PS. Uudenvuodenlupaukseni olkoon, että yritän vähentää tilanteita, joissa joudun sanomaan lapsille: “Odota vähän, tuun ihan just, kirjoitan vain tän loppuun!” Sanoin sen kerran tämänkin merkinnän aikana. Ristiriita toiveeseen on olemassa, mutta otan riskin.

Katson lattialla lojuvaa käsikirjoitusopaspinoa ja potkiskelen päällimmäisiä kevyesti: nyt ei jaksa - edes pukeutua. Amerikkalainen elegia vilkuttaa syrjemmältä: joko nyt? Kyllä, ellei Puhdistus satu olemaan kirjaston bestseller-hyllyssä tyrkyllä. Kerran sitä jo aloitin, mutta siihen pihalle jäin kun tuli joku juttu ja luku loppui, pikalaina umpeutui ja kirja oli palautettava kirjastoon. Nyt ymmärrän miksi kirjoja kannattaa ostaa.

Avaan tietokoneen kalenterin, joka yleensä huutaa punaisena jo heti aamusta: tänään se on hiljainen ja siisti. Ensi viikolle on vain yksi merkintä, joka koskee omia hommiani. Alakerran koko-perheen-kalenterissa sen sijaan on ensi viikolle useita merkintöjä. Aion vaihtaa kytkimen asennosta opiskelija/friikku asentoon äiti, joka saattaa vaikka leipoa.

Tämänkin merkinnän kirjoittaminen uuvutti niin rankasti, että taidan vetäytyä pienille nokkaunille.

Taistelen koko ajan itseni kanssa: pitäisi kirjoittaa enemmän. Tänään löysin varsinaisen apuvälineen, josta ei tiedä pitäisikö sen edessä itkeä vai nauraa. Kokeilin ja itketti. Tai ainakin otsa kostui, tuskanhiestä.

Write or Die voi olla hyödyllinen free writing -harjoituksissa ja sen sellaisissa. Itse en ehkä pysty käyttämään sitä mihinkään oikeaan kirjoittamiseen, koska härpäke hermostuttaa minut hulluuden partaalle ja tekee vain mieli painaa selaimen back-nappia tai sulkemisruksia.

Kommentit gradusta on nyt saatu ja mitään isompaa häikkää ei työssä ole, vain joitain pieniä tarkennuksia on vielä tehtävä. Kehujakin tuli, mm. rajauksesta, empiirisen aineiston käsittelystä sekä teoreettisen pöpinän ja käytännön tiedon toimivasta liitosta. En silti vielä pistä tanssiksi, koska ilman virallista painatuslupaa en taida uskoa että gradu tosiaan menee läpi ilman taiteellista osiota. Onnittelut valmistumisesta voi unohtaa, minultahan puuttuu vielä melkein kaikki muu… teen tutkintoa vähän kuin perä edellä.

Akademisk svenska -kurssin kolme viikonloppua ovat takana. Pidin suullisen esityksen/ryhmätyöalustuksen bloggaamisesta. Alun perin aiheeksi ajattelemani luovan kirjoittamisen “pikakurssi”  kirjoitusharjoituksineen osoittautui liian työlääksi, etenkin kun viikko oli muutenkin kiireinen. Yhtäkkiä eteen putkahtanut tilaustyö piti kiireisenä ne päivät kun olisi pitänyt keskittyä valmistelemaan ruotsin esitystä, jonka lopulta raavin kokoon puolessatoista päivässä. Kieliopin kertaaminen jäi junamatkan varaan ja suullisen harjoittelu edellisiltaan, jolloin luin sen kerran ääneen siskolle.

Ennen ruotsin kirjallista tenttiä olin graduseminaarissa kuuntelemassa graduesitelmää vapaan assosiaation käyttämisestä draamakäsikirjoituksen työvälineenä ja taisin inspiroitua hieman liikaakin, koska kirjoitin aiheesta Mina mål som student aika vapaasti, kielioppeja hirveästi pohtimatta. Aivan taatusti tuli virheitä, teen niitä mm. sanajärjestyksessä ja substantiivien muodoissa, mutta ainakin sain tuotettua tekstiä!

Metabloggausosasto tulee siitä, että en ollut lainkaan valmistautunut siihen, että muille kurssilaisille blogit tuntuivat olevan itse asiassa varsin vieras aihe. En osannut vastata ruotsiksi kysymykseen, jonka eräs kurssilaisista esitti: miksi bloggaan, mikä on se tarve, joka saa kirjoittamaan ajatuksistaan ja tekemisistään julkisesti. En olisi osannut vastata kysymykseen suomeksikaan, koska en ole sitä enää aikoihin miettinyt, bloggaaminen on minulle niin luonnollinen juttu (since 2002/2003). Hämmästyttävää oli huomata se, että blogikirjoittamista edelleen pidetään uskallusta vaativana ja vähän pelottavanakin juttuna tai toisaalta julkisuushakuisten ihmisten kikkana saada huomiota (joku mainitsi poliitikoiden blogit esimerkkinä). Yritin todistella, että en ole bloggaamiseni aikana törmännyt haittoihin, koska itsehän valitsen ja rajaan mitä kirjoitan ja kuinka paljon itsestäni paljastan, mutta taitaa olla niin, että monille netissä omalla nimellä liikkuminen - muualla kuin jossain Facebookissa - taitaa edelleen olla aika vieras juttu.

Vastaan kysymykseen nyt: minä bloggaan, koska en osaa kirjoittaa vain itselleni. En ole koskaan ollut päiväkirjatyyppiä, olen aina kirjoittanut jollekin tai joillekin. Blogi on julkinen muistikirja ja havaintovihko ja se, että kaikki pääsevät lukemaan sitä - no, se on just se juttu blogeissa;) Tuntemattomat lukijat eivät haittaa minua tippaakaan - eivät siitäkään huolimatta, että usein jälkikäteen huomaan kirjoittaneeni tyhmiä tai tyhmästi tai että kantani on muuttunut joissain asioissa miltei kokonaan. Se on inhimillistä. Sallin sen itsekin blogikirjoittajille joita seuraan. Ainoa asia mitä joskus harmittelen on se, että en useinkaan jaksa paneutua bloggaamiseen kunnolla, merkintöjäni ovat pinnallista roiskintaa, eivät mitään syvällistä pohdintaa. Omalla nimellä bloggaaminen ei pelota - miksi pelottaisi? Verkko kostuu ihmisistä, joista suurin osa osaa käyttäytyä.  Kirjoitan melko neutraalisti, enkä yleensä provosoi tahallani, joten anonyymit (ilkeät) kommentoijat ovat jättäneet minut rauhaan. Provosointiakin olen harrastanut, muissa blogeissa ja aikaisempina vuosina, mutta silloinkin kommentit pysyttelivät yleensä itse asiassa, eivätkä menneet henkilökohtaisuuksiin. Eri mieltähän saa olla.

Yritin myös selittää, että pidän blogeja eräänlaisena keskusteluna, jossa minä kerron ajatuksiani ja toivon, että joku tuolla hyötyy niistä, ilahtuu tai saa ajattelemisen aihetta, ja kenties (toivottavasti) kommentoikin kirjoittamaani joko tämän blogin kommenttiloodassa tai omassa blogissaan tai kasvotusten. Lainasin alustuksessani Fredrik Wackoa, lainaan nytkin.

Du är inte ensam där ute. Det finns alltid andra bloggar som delar ditt intresse. Du blir en del av samtalet genom att länka till dem, uttrycka dina åsikter och publicera relaterad information eller tankar. Om du gör det bra – om du är intressant – kommer de att länka till dig och ett slags samtal har startat.

Hyvänä esimerkkinä tällaisesta keskustelusta on aiemmassa merkinnässä oleva Kallen kommentti, johon seuraavaksi aion vastata. Kallea en entuudestaan tunne, mutta hän on jättänyt kommenttiinsa linkin omaan blogiinsa, jonka välittömästi liitin seurattaviin blogeihin. Yksi blogimerkintä on parhaimmillaan kuin leipäkivi,  joka tekee useita renkaita veteen osuessaan. Joskus kivi molskahtaa suoraan pohjaan, mutta parhaimmillaan kivi synnyttää kauniin rengasjonon.

PS. Ruotsinmaikalle terveisiä, että ainakin pari ruotsinkielistä blogia jäi syötteenlukijaani vakituiseen seurantaan!