Kirjoituspöytä ilman laatikoita

Bloggaustauko liittyy murrosvaiheeseen, joka duunirintamalla (elämässä?) on käynnissä. Muutamassa vuodessa on tapahtunut paljon muutoksia ja elämä on ollut yhtä sahapintaa. Muutokset ja vastoinkäymiset vievät tietysti energiaa, eikä keskittymiseni juuri mihinkään asiaan ole ollut sitä mihin olen tottunut ja mihin pyrin. Vastoinkäymisten vastapainoksi olen kaivannut vakautta ja tasaisuutta, joten töiden pirstaleisuus on ensimmäistä kertaa muuttunut enemmänkin rasitteeksi kuin rikkaudeksi.

Tällä hetkellä odottelen työvoimatoimiston karenssiajan loppumista ja haen töitä, vaikka ns. oikeitakin, hih. En silti makaa sohvalla syljeskelemässä kattoon, vaan teen satunnaisia freelancer-keikkoja Eezyn kautta (kirjoittamiseen liittyen) ja yritän edistää rästiin jääneitä hommiani, joita riittää…

Kesken on kaksi työtä, joista ei vielä tiedä miksi kääntyvät: totaaliseksi flopiksi vai työvoitoksi. Jälkimmäiseen tietenkin pyrin, koska en ole tottunut luovuttamaan.

Kesken on käsikirjoittamisen ja konseptisuunnittelun EAT. Puuttuva pala on pieni, mutta haastava.

Kesken on julkaistujen kirjojen julkaiseminen e-kirjoina.

Keskeneräisinä kummittelevat kirjaideat päässäni ja koneella, erivaiheisina niitä on 3-4.

Keskeneräisyyksien listaa voisi vielä jatkaakin, mutta yllä tärkeimmät. Jos lista kutistuu edes parilla hommalla vielä ennen vuoden vaihtumista, olen tyytyväinen.

Olen pohtinut myös vakiintumista ja tottumista. Pidän muutoksista, varsinkin jos ne ovat sellaisia jotka itse olen tilannut. Sopeudun supernopeasti ja pystyn helposti kuvittelemaan itselleni hyvin monenlaisia, jopa aivan päinvastaisia elämäntilanteita.

Tämä kirjoitus on ihan yhtä sekava ja pirstaleinen kuin viimeksi kuluneet kaksi vuottani! Jotenkin on kuitenkin sellainen olo, että pirstaleet, repaleet voivat asettua nätistikin yhteen. Kai koen elämän olevan kuin kaleidoskooppi, pienellä liikkeellä kokonaan uudet kuviot…

Vuoden 2010 ensimmäisessä DigiDemo-haussa saimme konseptitukea idealle, jonka nimi kertoo mistä on kyse: Music and machinima=musicnima: virtuaaliympäristössä kuvatut musiikkivideot.

Musiikkimachinima sopii sekä sellaisille artisteille ja bändeille joilla ei vielä ole varaa tehdä varsinaista musiikkivideota mutta myös artisteille ja bändeille, jotka haluavat videon lisäksi jotain extraa. Musikkimachinima on perinteistä musiikkivideota halvempi, nopeampi ja kevyempi: sen voi kätevästi jakaa mm. YouTubessa tai liittää osaksi artistin tai bändin kotisivuja, Facebook-fanisivuja tms. Musiikkimachiniman avulla artisti tai bändi voi mieleen jäävällä tavalla demota musiikkiaan esimerkiksi levy-yhtiöille tai keikkajärjestäjille.

Saimme yhteistyökumppaniksemme kalifornialaisen laulaja-lauluntekijä Beth Thornleyn, jonka kahta biisiä olemme luvan saaneet käyttää musicnimoissamme. Valmiina on ensimmäinen, Bethin uudelta albumilta löydetty kaunis Still Can’t Hide -kappale.

Alunperin tarkoitus oli aloittaa vanhemmalla kappaleella (Done/Glass Eye), mutta Still Can’t Hide, tuttavallisesti SCH, oli jo ehtinyt muodostua jonkinlaiseksi korvamadoksi ja siitä oli lähes pakko aloittaa.

Biisin lyriikat saivat tulkinnan jos toisenkin, mutta lopputulos rakentui kuitenkin sille ajatukselle, että itseään ja ratkaisujaan on turha paeta – minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Machinima-musicnimassa seikkailee pääosassa hieman flegmaattinen ja löysäpipoinen miekkonen – syystä että kyllästyimme etsimään hepulle katu-uskottavaa tukkaa – joka unenomaisesti/pakkomielteisesti (tulkinta vapaa) törmäilee samaan naiseen eri ajassa ja eri paikoissa. Naisavatar rakennettiin alunperin muistuttamaan biisin esittäjää, mutta hän muuntuu moneksi pätkän edetessä: hän on treenikämpällään hengailevan laulajan lisäksi keiju, lehmityttö, scifivamppi ja goottineito. Kuvauspaikkojen valinta ja naisavattaren “stailaaminen” veivät kenties eniten aikaa eikä itse kuvaaminenkaan ollut aivan vaivatonta. Mm. lähes jokaista kohtausta varten valitsimme uuden valaistuksen (Second Lifessa valaistusolosuhteiden säätäminen on helppoa, sadetta saa jos sitä haluaa, ikuinen aurinko paistaa sille joka sen vaihtoehdon valitsee) ja pyrimme myös miettimään kuvakulmia tällä kertaa entistä tarkemmin niin, että jokainen pysäytyskuva olisi kaunis. Tavoitteena oli myös musiikkivideomaisuus, kuvien nopea vaihtuvuus tai ylipäätään liike kuvassa, olipa se sitten avattarien tai kameran liikettä.

Leikkaaminen sen sijaan sujui ennätysajassa suhteessa raakamateriaalin määrään: neljä tehokasta, muutaman tunnin leikkaussessiota yhden viikon aikana ja pätkä oli kasassa. Jos olisimme pitäneet itsellemme tiukempaa kuria kuvauksissa – on liian helppoa jättää kuvaussofta pyörimään – olisimme voineet entisestään kutistaa leikkausaikaa. Mitä enemmän raw footagea, sitä enemmän aikaa kuluu sen läpikatsomiseen ja pilkkomiseen.

Osallistuimme keväällä 2010 AVEKin ja Opetusministeriön järjestämään D2-pitchauskilpailuun, jonka tarkoituksena oli nostaa esiin uusia, digitaalista mediaa hyödyntäviä sisältö- ja palvelukonsepteja. Pitchaus tarkoittaa lyhykäisyydessään idean esittelemistä viidessä minuutissa. Meillä piti kiirettä, koska edes ammattitaitoinen tuomaristo ei juurikaan tiennyt mitä machinima on…

Lopputulos oli kuitenkin paras mahdollinen. Ideamme pääsi 20 palkitun joukkoon ja saimme tarvittavaa lisäuskoa siihen, että muutkin ymmärtävät machiniman mahdollisuudet tuottaa monipuolista sisältöä kohdennetusti eri käyttäjäryhmille.

Ote pitchausrungosta:

Ideamme on tuottaa lyhyitä, maksimissaan muutaman minuutin mittaisia machinima-sarjoja oppilaitoskäyttöön, kohderyhmänä 10-16-vuotiaat lapset ja nuoret. Kukin sarja koostuisi useammasta (5-10 kpl) machinimasta, jotka esittelevät esimerkiksi suomalaista kirjallisuutta (klassikot 1800-luvulta nykypäivään), kultakauden kuvataideteoksia, historiaa etc. Machinimat toimisivat oppimateriaalin tukena sekä keskustelun ja innostuksen herättäjänä. Lisäksi sarja machinima-pätkiä, joissa esitellään tyypillisiä koulukiusaamisen muotoja ja toimintatapoja kiusaamisen vähentämiseksi tai valistetaan seksistä/huumeista/terveistä elintavoista. “Valistusmachinimoista” voisivat olla kiinnostuneita monet kansalaisjärjestöt ja yleishyödylliset yhdistykset.

Machinima on innostava uusi media ja erilaiset 3D- ja peliympäristöt ovat nuoremmalle sukupolvelle jo valmiiksi tuttu maisema. Olemassa olevat machinimafilmit ovat lähes poikkeuksetta joko actionia tai taidetta – meidän lähestymiskulmamme on informatiivisempi, tarinallisuutta unohtamatta. Machinima-lyhärisarjojen avulla muutoin kenties tylsiksi tai vaikeiksi koettuihin asioihin on helppo saada uutta potkua.

Tuska liittyy pitchauksessa esiteltyyn ideaan kirjallisuusaiheisesta machinimasarjasta. Sen toteutustapa oli draamallinen, mutta muitakin lähestymistapoja toki on. Perusajatuksemme konseptin takana on se, että machinima voisi olla virkistävä ja innostava tapa tuoda asioita lähemmäksi nuorta katsojaa – ja lisäksi sen etu on tietenkin tuotannon keveys ja jakelun helppous verrattuna vaikkapa videotuotantoon.

Olemme alustavasti olleet yhteydessä erääseen oppikirjakustantamoon jossa konseptimme on herättänyt myönteistä kiinnostusta. Ajatuksemme oli päästä mukaan oppikirjatyöryhmään ja valmistaa täysin räätälöidysti sarja oppimateriaaleja tukevia machinimoja, mutta kenties suora tie perille on joskus nopeampi… Ja vaikka konsepti on kohdennettu lapsille ja nuorille, idea on laajennettavissa myös muihin ikä- ja kohderyhmiin, etenkin kun vahvuutemme tekijöinä on monipuolinen kokemus sisällöntuottamisesta eri välineille ja eri tarpeisiin. Machiniman etu taas on sen joustavuus: machinimaa voi näyttää luokkahuoneessa tykin kautta tai istuttaa sitä nettisivuille.

Ensimmäinen yhteinen machinima-projektimme oli nimeltään Tuska, joka perustui Edith Södergranin samannimiseen runoon. Halusimme tehdä runoon selkeän tarinan ja toteutimme sen klassisena kolmiodraamana. Nainen, mies, rakkaus… toinen nainen. Tuska hylätyksi tulemisesta, tuska valinnan vaikeudesta, tuska kaiken uuden edessä. Runo on voimakas, mutta emme halunneet tehdä tarinasta silti liian synkkää, vaan korostaa lopun hienoista toiveikkuutta ja tosiasioiden hyväksyntää. Kuoleman vastapainoksi lisäsimme tarinaan myös uuden elämän: hylätty rakastettu on viimeisessä kolmanneksessa raskaana ja jatkaa elämäänsä, todennäköisesti yksin. Myös mies jää yksin, kun toinen nainen purjehtii loppukuvassa kirjaimellisesti kohti uusia rakkauksia. Pateettisuus oli tietoinen valinta, mutta halusimme saada pätkään myös keveyttä ja iloa, jota on sekä ensimmäisessä että viimeisessä kolmanneksessa.

Teimme machinimalle käsikirjoituksen, josta ohessa pätkä (noin 0.59” – 2.02”):

2 TUNNETKO TUSKAN 1
Puolikuva. Jätetty nainen yksin rannalla itkettyneenä. Ilma
harmaa tai hämärtää, alkuilta. Kamera loittonee naisesta.

Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja
suuri. Hän on salaa pusertanut
kätensä nyrkkiin.

2 TUNNETKO TUSKAN 2
Puolikuva. Uusi pariskunta tanssimassa. Kamera kiertää paria
tanssilattialla.

Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon
hymyä itkettynein silmin. Tuska
antaa meille kaiken tarvitsemammme

2 KUOLEMAN MAAHAN
Uusi pariskunta rannalla auringon (kelmeän) laskiessa.

hän antaa meille avaimet kuoleman
maahan, hän työntää meidät portista
sisään kun epäröimme vielä.

2 TUSKA KASTAA
Välikuva palavasta tulesta.

Tuska kastaa lapset ja valvoo
äitien keralla ja takoo kaikki
kultaiset vihkisormukset.

2 TUSKA HALLITSEE
Uusi pariskunta kaupungilla. Kävelevät käsi kädessä. Ohi
kulkee entinen tyttöystävä, raskaana.

Tuska hallitsee kaikkea. Hän
silittää ajattelijan otsaa, hän
kietoo korun himoitun naisen
kaulaan.

2 SEISOO OVELLA
Lähikuva miehestä joka katsoo entisen rakastettunsa perään.

Hän seisoo ovella miehen tullessa
rakastetun luota.

Jos vertaa käsikirjoitusta valmiiseen, huomaa ettemme noudattaneet käsikirjoitusta aivan pilkulleen, improvisoimme työn edetessä kuvausteknisistä syistä johtuen tai siksi, että yksinkertaisesti keksimme käsikirjoituksesta poikkeavan ratkaisun kuvatessamme. Osa muutoksista syntyi vasta leikkauspöydällä. Voitokas fiilis syntyi siitä, että pystyimme ratkaisemaan kaikki ongelmat ja toteuttamaan tarinan lähes sataprosenttisesti sellaisena kuin halusimme, vaikka liikkuvia osia olikin aika lailla: avattarilla käytetyt animaatiot, miljöön lavastaminen ja sopivien kuvauspaikkojen etsiminen, ääni (runo luettuna taustalla), musiikki. Tarinan rytmitys syntyi luontevasti: se jakaantuu kolmeen osaan jotka runosta erottuvat selvästi ja joita musiikkivalinnat korostavat.

Ennen kuvauksia pohdimme avatarhahmoja aika tavalla ja päätimme lopulta tehdä pääparista melko arkisia. Toisen naisen upeus oli sekin tietoinen ratkaisu – hän on melko tyypillinen Second Life -vamppi, jonka kauneuden oli tarkoituskin korostaa arkisen parin hajoamista. Kuka nainen voisi kilpailla fantasiahahmoa vastaan? Fantasiaelementti näkyy loppupuolella myös siten, että uusi pariskunta on neko-asusteissa, ts. kissaeläimen korvissa ja hännissä, kun he kuhertelevat kultaisella saarella. Vastapainoksi hylätty nainen zoomailee varastossa olevaa vauvansänkyä rikkinäisissä farkuissa ja kulahtaneessa t-paidassa.

Tuskan tekeminen antoi uskoa siihen, että machinima todella taipuu lähes mihin tahansa. Koska Tuskaa tehdessämme emme olleet vielä kovin kokeneita kuvaajia, päätimme unohtaa ylimääräiset kikkailut ja efekteillä leikkimisen ja pitäytyä perinteisessä kerronnassa. Ratkaisu on virtuaaliympäristössä myös valtaisa haaste ja riski, koska liike on helposti kömpelöä ja eleet jäävät väkisinkin niukoiksi – avattaret harvemmin ovat varsinaisia luonnenäyttelijöitä. Kuvakerrontaa pitää yrittää tukea rytmiikalla ja pienillä valinnoilla.

Tuskan tekeminen oli innostavaa ja hauskaa ja opetti huikean määrän asioita. Ensisijaisesti opimme tietysti sen, että yhteistyömme on hedelmällistä ja sujuvaa, mutta myös sen, että kameraa pitää muistaa käyttää monipuolisesti. Jos Tuskasta olisi tehty making of Tuska -pätkä, sen teemabiisi olisi ehdottomasti ollut Beach Boysin I Get Around.

Varokaa vaihtuvia teemoja ja yleistä sekavuutta – innostuin pitkästä aikaa vaihtamaan sivupohjaa, mutta olen tietysti niin nipo, että mikään ei käy sellaisenaan eli säätötoimenpiteet vievät aikaa. Erinäisistä plugineista huolimatta myöskään kaikkien merkintöjen uudelleen luokittelu ja tunnistemerkkaaminen ei suju ihan käden käänteessä, julkaistuja postauksia kun on kertynyt noin 150.

EDIT 13.9. 2011: Sekavuus jatkuu, mutta bloggaamista on ollut jo ikävä eli aihelista on kasvanut pitkäksi. Tulossa ainakin Second Life -juttuja ja kokemuksia luovan alan yrittäjyydestä.

Blogit ovat paljon muutakin nettipäiväkirjoja. Tutustutaan blogimaailmaan, opitaan hyödyntämään blogien erilaisia mahdollisuuksia ja perustetaan oma blogi. Lisäksi blogin tunnetuksi tekeminen ja muut sosiaalisen median työkalut (mm. Facebook, Twitter) blogien apuna ja rinnalla.

• 1. Blogit lukuina, tietoina, kertomuksina ja linkkeinä. Johdatus rönsyilevään ja monipuoliseen blogimaailmaan.
• 2. Miten ja kenelle kirjoittaa? Miten lukijat löytävät blogin? Ideoidaan uusia blogeja, tutustutaan siihen miten blogi käytännössä perustetaan.
• 3. Millaista sisältöä blogiin? Miten ja kenelle kirjoittaa? Avoimuuden ja kommentoinnin merkitys.
• 4. Blogin jakaminen, linkittäminen, tunnetuksi tekeminen ja seurattavuuden optimointi.

Kolmas vetämäni blogikurssi takana, ajatukset vielä kurssissa ja sen kehittämisessä. Yo. kuvaus on työväenopiston kurssikuvauksesta napattu esittelyteksti ja jotakuinkin noinhan ne kurssit ovat rakentuneet. Ensimmäisen pidin Oulunkylässä enmuistamilloin, kaksi viimeisintä ovat olleet Herttoniemen Silkkikutomolla otsakkeen Sosiaalinen media: Blogi alla. Molemmista kursseista saatu palaute on ollut suorastaan hämmentävän hyvää ja kurssit täynnä tai lähes täynnä, mutta parantamisen varaa on aina.

Kurssin suurin haaste on se, miten jakaa käytännön opastuksen ja blogien/bloggaamisen taustoituksen osuudet. Kaksipäiväisellä viikonloppukurssilla tämä on vielä kohtalaisen helppoa: karkeasti olen jakanut kurssin niin, että ensimmäisenä päivänä tutustutaan blogikulttuuriin, toisena päivänä käydään tarkemmin läpi sitä miten oman blogin luominen tapahtuu. Kovin yksityiskohtaiseen ja henkilökohtaiseen neuvontaan aika ei millään riitä, ja mieluummin koetankin luoda blogeista/bloggaamisesta innostavaa yleiskuvaa, jonka pohjalta kurssilainen voi omin päin tutustua julkaisualustoihin ja rohkaistuu – toivon mukaan – niitä myös käyttämään. Tavoite ei ole että jokainen kurssilainen perustaa kurssin aikana oman blogin, enkä siihen erityisemmin ole kannustanut. Nopeasti perustetut blogit jäävät usein lyhytaikaisiksi kokeiluiksi koska perusasioita ei ole ehditty miettiä tarpeeksi hyvin ja blogi ei tunnu “omalta”.

Kahden viimeisimmän kurssin kohdalla mietin myös omaa tapaani ohjata ja opettaa. Mitään varsinaisia pedagogisia opintoja minulla ei ole ja sanataiteen ohjaajanakin olen suhteellisen kokematon. Vedän kurssit omalla, rennolla tyylilläni, jossa parasta lienee se, että vankan (blogi)kokemuksen ja näkemyksen lisäksi minulla on tietokirjailijana hiottu taito havainnollistaa ja olla melkoisen ruohonjuuritasoinen. Teorian ja tutkimustiedot piilotan paasauksen sekaan, eikä kalvosulkeisille olisi edes aikaa. Pahimmillaan olen kenties liian rönsyilevä, johtuen siitä, että improvisoin, puhun ns. lonkalta, ja vain totaalisen blackoutin iskiessä – tai kun harhaudun liian kauas alkuperäisestä aiheesta – tarkistan kurssirungosta missä kohtaa olin ja mistä pitäisi jatkaa…

Kahden viikonloppukurssin yhdistelmä saattaisi toimia blogikurssin kohdalla paremmin: ensimmäisenä viikonloppuna bloggaamisen ABC ja syväsukellus blogimaailmaan, toisena viikonloppuna syventävää tietoa ja käytännön harjoituksia. Blogeista on mahdoton puhua viittaamatta muihin some-ilmiöihin, tälläkin kurssilla puhuimme useamman kerran mm. Twitterista ja Facebookista.

Pohdin viikonlopun aikana myös sitä, kuinka sopivaa on käyttää omaa blogikokemustaan ja omia blogejaan esimerkkeinä. Annoin lopulta itselleni synninpäästön tässäkin asiassa: minulla on niin mittava ja pitkä blogiura takana (aloitin laskutavasta riippuen 1999 tai 2002) ja omakohtaista tietämystä lähes jokaisesta esille tulleesta blogi-ilmiöstä (mm. erilaiset blogityypit, blogeilla ansaitseminen, asiantuntijuuden kasvattaminen, erilaiset julkaisualustat, blogien perustamisessa ja ylläpidossa ohjaaminen), että olisin vain tyhmä jos en hyödyntäisi kokemustani. Tarkoitus kun ei ole kuitenkaan esitellä omaa “tuotantoani” vaan nimenomaan havainnollistaa blogien monipuolisia mahdollisuuksia. Tietenkin käytän myös lukemattomia muita esimerkkejä: vaikka omat blogini eivät tällä hetkellä olekaan ykkösjuttuni, vaan tuppaavat jäämään prioriteettilistan häntäpäähän, seuraan edelleen intohimoisesti satoja blogeja ja tartun hanakasti uusiin, mielenkiintoisiin blogituttavuuksiin. Blogit ovat itsejulkaisun saralla ensirakkauteni ja säilyttävät aina taianomaisen “maailma on pieni ja lähes kaikki on mahdollista” -hohteensa. Jos yksikin kurssilainen saa kipinän ja ihastuu tai rakastuu blogeihin, mission completed.

Karo Hämäläinen kirjoittaa makuloinnin väistämättömyydestä. Jos termi makulointi on vieras, sillä siis tarkoitetaan vanhojen kirjojen tuhoamista. Mikä sitten taas on vanha, kas se onkin mielenkiintoinen kysymys…

Pidän itseäni onnekkaana, suoranaisena menestyjänä. Ensimmäinen kirjani julkaistiin vuonna 2006, ja se joutuu tuhoamiskoneeseen vasta nyt. Toinen ja kolmas kirjani, nojaa… niiden kohdalla tehtiin erinäisiä ratkaisuja jotka ovat vaikuttaneet myyntiin ja aivan varmasti nopeuttaneet makulointipäätöstä.

Jos pelastaisin ja ostaisin kaikki jäljelle jääneet kirjani, menisin vararikkoon. Ja ei, se ei johdu niinkään jäljellä olevien kirjojen määrästä, vaan kustantamon tarjoamasta pelastusrenkaasta per kirja. Köyhällä, postmodernilla semitekotaiteilijatietokirjailijalla ei vaan ole varaa vastata suuren ja mahtavan reiluun (köh) tarjoukseen.

Myönnän, en oikein handlaa talousjuttuja. En siis ihan oikeasti tiedä miten paljon kirjojen varastointi maksaa. Pikkupikkuaivoillani olen pähkäillyt, että kyse ei olekaan varastointikustannuksista, vaan siitä, että kirjat vanhenevat. Piste. Uutta on saatava tilalle. Klassikot ja myyntimenestykset ovat asia erikseen, niiden suhteen ollaan kärsivällisempiä. Joskus kakkos- ja kolmoskirjan välissä uskoin vielä siihen, että hyvin tehtyä kirjaa olisi mahdollista vuosien varrella päivittää, nyt tiedän, että näin tapahtuu käytännössä vain hyvin harvan kirjan kohdalla. Jos haluaa ajantasaistaa kirjaa, se on tehtävä omalla kustannuksella.

Olen onnellinen kolmen kirjan oikeuksien omistaja (aivan, oikeudet on pyydettävä takaisin). Kun kustantamon panoksen (taitto, ulkoasu, kansi, usein myös kuvat) tiputtaa pois, jäljelle jää se mistä kaikki alkoi, ts. teksti. Nyt mietin mihin tätä vaivalla ja ajatuksella kerran tehtyä tekstiä lykkään, mitä sille teen, millaiseen muotoon sen puen. Paljon ideoita, erittäin nihkeästi aikaa niiden toteuttamiseen.

En todennäköisesti jaksaisi vaivautua, ellen saisi säännöllisesti palautetta ihan oikeilta kirjojeni lukijoilta, että kirjat ovat jelpanneet ja että ne kiertävät kädestä käteen. Mikä olisi tekijän silmiin kauniimpi näky kuin kahvitahrainen ja hiirenkorville selattu kirja? Siksi ne kirjoitin, siksi tarraan niihin enkä suostu henkisesti niitä makuloimaan.

Neljäs Tammelle kirjoittamani kirja, Nettideitit – uusi onni verkosta?, ilmestyy ensi viikolla, virallinen julkaisupäivä on tiistai 22.2. Itse sain kirjan Tammelta eilen, se on hassun mallinen, vähän kuin pannunalusta. Ei ihan neliö, mutta mitoiltaan jotakuinkin 17 x 19 cm. Kevyt kädessä, helppo lukea. Sivuja 116. Kirja jakaantuu kolmeen osaan, 1 Neulaa nettisuovasta, II Kerman kuoriminen, III Lavatanssit.

Sopivan hömppä, mutta ajankohtainen aihe – jota kirjassa on käsitelty “asiallisesti mutta kepeästi” – herättää näemmä kiinnostusta. Lehtipuffeja/juttuja on tulossa jonkun verran. Aloitin viikon Ylen Aamu-tv:n haastateltavana ja tuleva viikko alkaa samoin, tällä kertaa Huomenta Suomessa. Television voima on aina yllättävä, naaman ja nimen näkyminen ruudussa poikii lähes aina yhteydenottoja, sekä tutuilta että tuntemattomilta. Niin kauan kun ne koskevat itse asiaa, tässä tapauksessa kirjaa ja nettideittailua, kaikki hyvin, mutta henkilökohtaisemmat viestit tuntemattomilta ihmisiltä tuntuvat jotenkin… hmmm…. hienoiselta reviirin rajojen ylittämiseltä, riippumatta viestien sisällöstä.

Esikoispoikani oli hieman huolestunut siitä, että jos äiti saakin ikävää kommentointia osakseen. Sellaista ei oikeastaan ole tullut, mutta mahdollistahan se on: julkisesti tehtävään työhön, joka on kenen tahansa arvioitavissa, kuuluu se, että myös kritiikkiä saattaa tulla. Se on nieltävä ja mielellään osattava ottaa opikseen. Pidän tärkeänä sitä, että pystyn perustelemaan tekemäni ratkaisut, mutta lähes kaikissa kirjaproggiksissa on itse tekstiin tai työprosessiin liittyviä juttuja, jotka jälkiviisaana osaisi tehdä hieman paremmin. Neljästä kirjastani täydellisen tyytyväinen olen yllättäen ensimmäiseen - se toimii edelleen, pohjautuen myös kirjasta saatuun palautteeseen. Ensimmäisenä “oikeana” kirjanani se on myös aina erikoisasemassa, jollain tasolla se rakkain.

Nettideitit-kirja herättää toivottavasti keskustelua ja kuluu muidenkin kuin minun käpälissäni. Itse jaksan yhä uudelleen huvittua ja yllättyä nettideittailijoiden kommenteista, joita poimimme kirjaan siihen liittyneen kyselyn kautta. Noin 228 vastaajaa (muistin Ylen haastattelussa luvun yläkanttiin, auts!) tarjosivat hienon kurkistusaukon nettideittikokemuksiin: seassa on sokeria ja suolaa, hauskoja ja kipinöiviä tapaamisia sekä täysin sketsimäisiä kohtaamisia.

Etukäteen suhtauduin kirjan ilmestymiseen melko välinpitämättömästi, koska ajatukseni ovat jo seuraavassa. Olin unohtanut sen, miltä valmis kirja tuntuu, miten se aina herättää ja jollain tasolla yllättää tekijänsä. Voi olla, että ensi viikolla sittenkin poikkean kirjakauppaan ihan vain vilkaisemaan, miltä valmis kirja näyttää tiskillä… mutta tietenkin hyllyjen välissä lymyillen, pipo tiiviisti silmillä!

Edit 22.2. Kirja julkaisuviikko alkoi Maikkarin Huomenta Suomessa. Aika paljon asiaa kirjasta sai mahdutettua kuuteen minuuttiin. TJEU, Nettideittailijat shoppaavat täydellistä kumppania

Edellinen postaus tiivistettynä… kirjojen kirjoittaminen on pakkomielteistä hulluutta. Nyt on kuitenkiin niin, että kirjoitan taas uutta kirjaa. Ei voi kuin virnistellä.

Kirjan aihe liittyy hyvinvointiin ja terveyteen ja siitä tulee todella tiukka tietopläjäys, johon yritän silti sisällyttää myös muille kirjoilleni tyypillisiä piirteitä, ts. hyvää luettavuutta, kepeyttä ja kysely- tai haastattelumateriaaliin perustuvaa aineistoa tiivistettynä lyhyiksi kommenteiksi. Olen aloittanut tutusti, rukkaamalla sisällysluetteloa ja perehtymällä taustatietoihin. Tässä on sopivasti haastetta, aihe on mielenkiintoinen, mutta vaatii tarkkuutta.

Projektista myöhemmin lisää, tuppaan olemaan aina aika vaitonainen näin varhaisessa vaiheessa työtä. Mitä lie taikauskoa (oikeasti en ole tippaakaan taikauskoinen…)!

Myös romaanini edistyy. Löysin vihdoin sen liiman joka kiinnittää kaiken yhteen. Olemassaolevaa tekstiä pitäisi hieman muokata ja kirjoittaa lisäksi kolme lukua + loppu. Sit se on siinä ja valmis kustantamokierrokselle. En ole asettanut itselleni aikarajaa tämän asian suhteen. Voi olla että valmistuu kevääksi, voi olla että syksyksi, voi olla että ensi vuonna. Ongelmani on se, että kirjoitan hitaasti ja pitkiä taukoja pitäen, kypsyttelen ideoita. Sitten kun kirjoitan, kirjoitan hyvin valmista tekstiä rysäyksenä. Sitä ei ole yleensä tarpeen isommin muokkailla, kevyesti toki, mutta en ole mikään tajunnanvirtakirjoittaja varsinaisesti, vaikka sitäkin on tullut kokeiltua.

Ja jopa käsiskirjoittaminen on herätetty henkiin! Väkerrämme nyt kolmen naisin voimin. Alussa ollaan ja löysin rantein otetaan, mutta tähtäin on silti jossain ihan oikeassa tekemisessä. Ja jos ei muuta, niin tapahan se on tämäkin harrastaa ja huvitella. Muut zumbatkoon, me luodaan;)

Huomaan olevani niukkasanainen ja salaperäinen vähän kaiken suhteen, se anteeksi suokaa. Kaikki ajallaan! Nyt nautin, saan taas tehdä sitä mistä eniten pidän.

Neljäs kirjani (Nettideitit – uusi onni verkosta?) on taittoversiona edessäni, korjausten jälkeen se lähtee painoon ja pätkähtää myyntitiskeille helmikuussa. Jälleen kerran on tapahtunut jonkin sortin ihme, kun pienestä, hassusta ideasta on kuoriutumassa kirja. Jokin palikka on päässäni vinossa, koska yhä uudelleen haluan lähteä kirjansynnyttämisen kovaan rääkkiin mukaan. Sillä ei rikastu, se vie tuhottomasti aikaa, raastaa hermoja ja aiheuttaa pettymyksiä.

Mitään järkeähän kirjojen kirjoittamisessa ei ole. Ainakaan tässä muodossa. Populäärien tietokirjojen kirjoittaja ei sijoitu oikeastaan mihinkään kategoriaan: en ole taiteilija, en edes asiantuntija. Olen toimittaja ja kirjoittaja joka nyt vain sattuu kirjoittamaan silloin tällöin kirjoja. Pitäisi tietysti muistaa olla ylen onnellinen että sitä saa tehdä – moni ei pääse koskaan edes kokeilemaan – mutta suhtautumiseni julkaisemiseen ja kirjojen kirjoittamiseen on aina ollut niin proosallinen ja vailla glitteria, että en kovin usein muista heittäytyä polvilleni kiittämään onnesta joka minua on kohdannut. Jokaisen kirjan jälkeen olen vannonut että ei tätä lajia enää koskaan, mutta kun mahdollisuus uuden kirjan tekemiseen tulee, unohdan kaiken ja raapustan nimen sopimuspaperiin intoa täynnä. En osaa selittää hulluutta millään muulla kuin kirjaprojektin haastavuudella josta saan hurjat kicksit: tyhjästä aloittaminen, kokonaisuuden suunnitteleminen ja kokoaminen ja kirjoittaminen… se vaan vie. Olen addiktoitunut. Kaipaan jo nyt uutta kirjaprojektia.

Suomen Tietokirjailijoilta ilmestyi juuri julkaisu Asiantuntija vai julkkis? Tietokirjallisuus ja tietokirjailijat mediassa. Toistaiseksi olen vain selannut kirjaa, mutta jo pelkästään sen nimi herätti ajatuksia. Olen kirjoittanut kaikki kirjani toimittajana ominaisuudessa, en asiantuntijana, ja suhteeni julkisuuteen on ollut kohtalaisen tiukka. Olen kieltäytynyt järjestelmällisesti esimerkiksi kaikenlaisista vastakkainasetteluista ja väittelyistä, joihin minua on joskus yritetty saada mukaan. Jos ja kun olen antanut haastatteluja, olen suosinut sellaisia, joissa ei tarvitse esiintyä naamalla. Pääasiassa minun ei ole tarvinnut vaivautua edes haastatteluihin, koska suurin osa kirjojani käsittelevistä jutuista on ollut lyhykäisiä puffijuttuja tai arvioita. Pariin isompaan juttuun olen lupautunut kuvattavaksi, kerran jopa lasten kanssa, mutta tuolloin luotin lehteen, ammattikuvaajaan ja jutun toimittajaan. Suostuin ko. juttuun tarkan harkinnan jälkeen ja euron kuvat silmissä kiiluen, siis kirjamyyntiä edistääkseni, juttu kun ilmestyi juuri sopivasti kirjan ollessa tuore. Kustantamot eivät panosta markkinointieurojaan pikkutekijöihin, joten jos itse ei ole vähäisimmässäkään määrin aktiivinen, kukaan ei välttämättä edes tiedä että olet juuri julkaissut jotain. Myös kirjojen julkaisutahdista minulla on katkera esimerkki: jokin kirjani – ehkä kakkonen – ei päässyt edes kustantamon kirjamessutiskille, koska se oli liian vanha esiteltäväksi. Ilmestynyt noin puoli vuotta aikaisemmin.

Maaria Lingon kirjassa on yksi määritelmä jonka tunnistin heti vaikka siinä puhutaankin kirjailijoista yleisemmällä tasolla, ei vain tietokirjailijoista.

2000-luvun ihannekirjailija on monialainen kirjoittamisen ammattilainen (…) Vapaan kirjailijan ihanteen rinnalle on noussut “postmoderni ammattikirjailija”, jolle taide ei ole enää elämän ja kuoleman vaan pikemminki ammatillinen kysymys.

Jotenkin näin. Minähän myös huoraan, ts. kirjoitan tilauksesta (lähes) mitä tahansa enkä osaa tuntea siitä edes häpeää. Miksi tuntisin, jos teen työni aidosti innostuneena kustakin projektista ja niin hyvin kuin pystyn.

Sen sijaan tunnen jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, että en markkinoi itseäni ja kirjojani tarpeeksi. Olen ensimmäisen kirjan julkaisemisesta lähtien pohdiskellut kirjojen ekirja- ja lukulaiteversioita, omakustanteena julkaisemista, julkaisuoikeuksien myymistä uudelleen etc. Tuppaa vaan olemaan niin, että kun kirjan saa käsistään pois, haluaa hetken vetää happea ja keskittyä ihan muihin asioihin ja hupsis – äkkiä kirjoittamansa unohtaa, tulee muuta ajateltavaa, uusia projekteja. Hiljattain luin lapsilleni ääneen Snadien stadia, koska muistin että kirjassa mainittiin paikka josta he kyselivät. Hakemiston avulla oikea luku löytyi ja luvusta mielenkiintoinen tarina, mutta jäin jonkinlaisen hämmennyksen valtaan, koska teksti ei herättänyt minkäänlaisia muistikuvia sen kirjoittamisesta. Ihan yhtä hyvin olisin voinut lukea jonkun toisen kirjoittamaa kirjaa. Todennäköisesti en edes tunnistaisi omaa tekstiäni jos sopivan epäselvä palikka eteen lyötäisiin.

Kirjoitustyö vaatii luovuutta, mutta olen silti valtavan tylsä puurtaja, minusta ei irtoa mitään romanttista eikä glamouria. Herään, keitän kahvia, avaan koneen, mesetän, pelaan Bejeweled Blitzia, paukutan ja muokkaan paukuttamaani. Siinä se. Tai no, ei ihan… se luova osuus tuppaa leimaamaan koko elämää: kerään aineistoa tiedostaen ja tiedostamattani koko ajan, mietin rakenteellisia ratkaisuja, kirjoitan mielessäni, tarkistan tyhmiä juttuja. Kaikki tämä saa minut käymään välillä sellaisilla ylikierroksilla, että kierrosluvun tasaaminen käy sekin työstä. Kiivaimpaan ideointi- ja kirjoitusvaiheeseen liittyy lisäksi se rasittavuus, että tekeminen synnyttää uutta tekemistä ja uusia ideoita. Pääni on pahimmillaan kuin lankahamstraajan neulekori: sieltä vyöryy keriä ja langanpätkiä sekavana, monivärisenä vyyhtinä.

Tällaisessa tilassa ei ole mukava törmätä siihen että kirjoittamista ei pidetä työnä. Vaikka kirjoittaisin kahdeksan tuntia päivässä, en oikeasti tee mitään. Toinen asia joka kyllästyttää on se, että lähes jokainen pystyisi samaan “jos vain olisi aikaa”. Tai jos “viitsisi”. Siinäpä juuri se ero, viitsimisessä. Mikä kullekin on tärkeää, mistä saa nautintoa. Verratkaa kirjan kirjoittamista avioseksiin: sitäkin harrastaa jos kokee suhteen tärkeäksi ja ylläpitämisen arvoiseksi, sen eteen on tehtävä uhrauksia ja otettava aikaa, ihan erikseen, ei vain odotettava että jonain kauniina päivänä päähän ei enää koske.

Uusi kirja? Se on tietenkin loistava! Paras suositus tähän mennessä lienee se, että pitkään aviossa ollut lukija olisi halunnut itsekin päästä kokeilemaan nettideittailua. Oma kenttätutkimustyöni näkyy kirjassa siten, että aiheeseen oli helppo eläytyä – mutta henkilökohtaista nettideittailuhistoriaani kirja ei sisällä.

Nettideitit – uusi onni verkosta?

Mainosta myös omaa sivuasi